Hei taas! Sain pidettyä osan kohtuullisen pituisena kerrankin, ei kahteen osaan jakamista! Toisaalta tämä osa oli kokoelma tulevien isompien käänteiden alustusta. Palikat, joiden määrä ja pituus on helpompi hallita kuin isot massakohtaukset. Vaikkakin tässäkin osassa tulee jo yksi hyvin merkittävä käänne...

Aletaan kääntyä kohti tarinan loppusuoraa...

p.s. En ole ihan varma miksi osa kuvista on leveän mallisia. Olen ehkä pelin/näytön kanssa säätänyt jossain välissä jotain asetuksia. Oh well, eipä haettaa kuvien "luettavuutta".

*********

Aron oli hyvän tovin häilynyt unen rajamailla. Asentoa vähän kohentaessa hän hätkähti, kun käsi kävikin tyhjän päällä. Ai niin, hän oli rannalla kapealla rantapenkillä. Joelin ja Marcon jutuista hän ei ollut enää lainkaan kärryillä, ja nämä juttelivatkin vain keskenään Aroniin huomiota kiinnittämättä. Eivät vaikuttaneet edes huomaavan Aronin hätkähdystä.

Aron huokaisi syvään. Häntä väsytti, hän ei ollut saanut nukuttua kunnolla sen säätöillan jälkeen. Kai. Oli jotenkin pöhnäinen olo. Ehkä hän oli tulossa kipeäksi yöllisen uima-allaspulahduksen ja kaiken jäljiltä. Olisi tehnyt mieli vain käpertyä kotiin nukkumaan. Mutta siellä kaikki joko mulkoilivat häntä tai välttelivät ja mulkoilivat. Tai siltä Aronista tuntui. Eikä Aron keksinyt kenen muun luokse vetäytyä odottamaan tilanteen rauhoittumista. Ennen Tomas olisi ollut vaihtoehto, mutta se oli ennen… 

”Hoi! Tomas! Emil!” Aron varoi huokaisemasta liian kovaan ääneen kuullessaan, ketä Marco kutsui. Joel kääntyi ympäri katsomaan, ja Aronkin tunsi, että hänen oli sopivaa kammeta itsensä ylös. Mahtava tuuri.

Tomas ja Emil lähtivät ensin laskeutumaan rantaa kohti, mutta sitten Tomas pysähtyi, ja kääntyi äkkiä takaisin. Hän ja Emil kuuluivat juttelevan, ja vaikka äänenvoimakkuudet vähän nousivat, sanoista ei saanut selvää. Lopulta Tomas lähti askeltamaan aiempaa nopeammin pois, ja Emil joutui aluksi juoksemaan tämän kiinni. Vilkutti hätäisesti heipaksi rannalla olijoille.

”Oho, kai niillä oli sitten menoa muualle”, Marco ihmetteli ääneen. ”Jaa, tapahtuuko jossain muka jotain? Voisin mennä mukaan siinä tapauksessa. Vasta pari viikkoa mennyt kesälomaa ja nyt jo tuntuu, etten keksi enää, mitä tehdä päivien kuluksi”, Joel valitti. ”Ihan ihme puhetta tuollainen!” Marco moitti ja tuuppasi Joelia olasta.

”Mennään uimaan, pääsi selkenee. Tuletko mukaan, Aron?” Marco kysyi ja tempaisi Joelin ylös hiekasta. Aron pudisti päätään olkansa yli, ja jatkoi sitten Tomasin perään katsomista. 

Hienoa, yksi välttelijä lisää. Aron ei ollut tietenkään parissa päivässä ehtinyt aktiivisesti hakeutua Tomasin seuraan, tunnustelemaan välejä tai ilmapiiriä. Mutta tulipahan selväksi, mikä oli tilanne.

”Voitko siinä tapauksessa vahtia kamoja tässä? Ei tarvitse kätkeä pusikkoon. Tai jos sun tarttee lähteä, tiedät vakiopaikan”, Marco pyysi. Aron vastasi myöntävästi.

Mihinkä hän muka menisi. Kukaan ei tuntunut haluavan olla hänen kanssa tekemisissä, tai puhua hänelle. Pinnallisesti tai syvempiä.

…Paitsi Nicole. Aron päätti, että Nicolea hän nyt tarvitsi. Edes jonkun. Yksin märehtiminen ei tehnyt hänelle nyt yhtään hyvää. Aron nousi ähkäisten, ja lähti viemään reppuja tuttuun piilopaikkaan.

***

Nicole laittoi kännykän kelloineen pois. ”Vielä puolisen tuntia niin Liam lähtee pajalle. Sitten meillä on kämppä tyhjä loppu illan”, Nicole mietti ääneen, ja viittoi toisen käden peukalolla olkansa yli kohti kotitaloaan tienmutkan takana. Sitten sen käden Nicole laski kutsuvasti Aronin reidelle.

”Joo…” Aron huokaisi poissaolevana. Hän ei tiennytkään miten aloittaa asiansa. Mitä hän halusi ja kaipasi tehdä Nicolen kanssa lopulta? 

”Mä aistin, että tyhjä kämppä plus minä ei ole se, mitä tällä kertaa toivot, eikö?” Nicole totesi ja siirsi kätensä lepäämään Aronin kämmenselälle hellästi. Aron nyökkäsi pienesti. Nicole katseli häntä odottavasti, mutta ei vaativasti. Jo heti jokin kiristävä hellitti Aronin rinnassa, ja oli helppo alkaa puhua.

”Mä kuvittelin, että saatiin Reinan kanssa puhuttua asiat tarpeeksi läpi. Mutta se mököttää ja välttelee mua edelleen. Ja Reinan perhe taitaa pitää mua syypäänä tähän käänteeseen, kaikki happaman koleita, etenkin Rosanna. Niin kotona ei ole nyt kiva olla. Niin ja Tomaskin taitaa vältellä mua, mikä sinänsä on parempi vaihtoehto noihin kahteen edelliseen verrattuna”, Aron luetteli ja huokaisi pitkään.

”Sä et ole vastuussa Reinan mökötyksestä”, Nicole ensin painotti. Aron hymyili toispuoleisesti. 

”No joo, en. En mä niin ajattelekaan. Mutta mä haluaisin silti auttaa tai ratkaista tilanteen jotenkin. Niin että Reina olisi taas iloinen. Tai siis edes tavallinen. Sitten mullakin olisi helpommat oltavat”, Aron selitti. ”Kuulostaapa itsekkäältä, vaikka voinkin puolustautua sillä, että ollaan sama henkilö…” Aron huokaisi perään ja pudisti pienesti päätään. Nicole kohautti olkiaan. Aron kohautti myös. Molemmat naurahtivat pienesti, ennen kuin Nicole meni mietteliääksi toviksi.

”Oli miten oli. Sä et taida osata täydellisesti tulkita Reinaa. Ehkä se ei olisi mahdollista vaikka olisitte täysiä kopioita. Kun Reinalle tapahtui nyt jotain sellaista, mitä ei ole ikinä ennen tapahtunut”, Nicole mietti ääneen. Aron nyökkäili vastaukseksi. ”Ihan todellinen mullistus. Ja jos sä et riitä purkamaan sitä solmua, niin sen kannattaisi puhua muille. Ystäville tai perheelle. Lopulta mieluusti myös Tomasin itsensä kanssa, ne on olleet pitkään ystäviä ja se voi jatkua ja olla tärkeää. Mutta sun ei tartte enää yksin yrittää jaksaa kannatella Reinaa, se on aika mahdotonta, jos on itsekin ihan loppu”, Nicole totesi ja pyyhkäisi vähän Aronin tukkaa otsalta. Aron nyökkäili lisää. 

”Joo, mä voisin yrittää saada sen puhumaan lisää muiden kanssa”, Aron totesi. Totta. Ensin Reina oli vaikuttanut rauhoittuneen, mutta tapansa mukaan yksinään Reina paisuttelisi asiaa mahdottoman isoksi ja lopulliseksi mullistukseksi. Hänen yhteinen tulevaisuutensa Tomasin kanssa ja tulevaisuus yleensäkin pilalla. Ennen kuin kuulisi vakuutteluja muilta, vanhemmilta ja enemmän elämää kokeneilta, että ei se niin mene. Aron huokaisi, tällä kertaa helpottuneena. Tuntui hyvältä, että oli jokin toimintasuunnitelma.

”Kiitos”, Aron sanoi Nicolelle. Ääni oli vähän paksu, Aron rykäisi ennen kuin jatkoi. ”Kiitos kun ehdit tavata näin nopeasti ja jutella. Nyt me voidaan kyllä myös mennä teille ja…” Aron muisti sitten, mitä Nicole oli aiemmin kertonut.

”Hys, sun ei tartte tuntea, että me ollaan toisillemme vain seksiä varten. Mä voin olla sun kanssa ihan mitä sä milloinkin tarvitset. Et jää mitään velkaa. Mä tykkään olla sun kanssa, Aron”, Nicole vakuutti ja suukotti Aronin otsaa.

Aron tunsi hämmentyneenä, miten kyyneleet pyrkivät silmiin. Kukaan ei ollut aiemmin ääneen luvannut olla häntä varten noin. Aronia varten.

***

”Mihin mä laitan tän?” Aron ähkäisi kannatellessaan isoa maalaustelinettä. Ehkä isointa niistä kaikista.

”Joo…” Ramona totesi poissaolevana testatessaan värejä.

”No en kai sitten mihinkään”, Aron puuskahti turhautuneena, ja laski telineen takaisin lattialle. Varovasti.

”Mitä? Ei kun joo, sori. Odota hetki, heitän nämä pari tuubia ensin pois tästä rivistä. Taas nämä keltaiset on ensimmäisinä kuivuneet…” Sitten Ramona unohtui taas tuijottelemaan väripalettia kädessään ja hinkkaamaan samaa kohtaa.

”Sä pyysit mua auttamaan järjestelemisessä, mutta sori nyt vaan tää tuntuu etenevän tosi tahmeasti”, Aron totesi ja pyyhkäisi hiuksia sivuun nihkeältä otsaltaan. Oli ollut kuumempia päiviä viime aikoina, ja yleensä se ei ollut Reinaa häirinnyt, mutta ynt Aron tunsi olonsa jotenkin tuskastuneeksi. ”Sä olet koko ajan ajatuksissasi”, Aron huomautti ja yritti olla kuulostamatta liian ärtyneeltä.

Ramona huokaisi ja nyökkäsi pari kertaa. ”Joo… Niin olen. Pidetään pieni tauko.”

Ramona tuijotteli hetken hiljaisuudessa ikkunasta ulos. Juuri kun Aron meinasi kysyä, haluaako Ramona olla rauhassa, vai ehkä puhua, Ramona ehti ensin.

”Mun yks opiskelukaveri pyysi mua lapselle kummiksi. Tai no, entinen opiskelukaveri. Niin kuin monet niistä on, lähteneet muille aloille. Mutta sen kanssa ollaan oltu silti paljon yhteyksissä. Mutta en tiedä, näin paljon…” Ramona mietti.

”Kyllähän aina voi kieltäytyä”, Aron sanoi varovasti. Hänestä tuntui, että tuo asia itsessään ei riittäisi saamaan Ramonaa niin mietteliääksi. Mutta hän ei tiennyt, olisiko sopivaa kysyä, mikä Ramonaa oikeasti mietitytti. Onneksi ei tarvinnut.

”En mä sitä epäile. Lähden mielelläni. Se vain muistuttaa muista asioista. Kun mä olen säännöllisesti miettinyt, niin kuin tyyliin kaikki muutkin tutut tuolla taiteen laitoksella, että pitäisikö vielä vaihtaa taas alaa. Tuleeko tästä kuvataiteestakaan mitään muuta kuin harrastus. Ja todellisena ammattina apurahojen vinkuminen. Hah. Kun olen ajatellut, silleen ei kovin luovasti, että ensin koulutus loppuun, sitten töitä, sitten perhe ja lapsia… Mutta sitten nämä monet tutut alkaa jo saamaan niitä lapsia, ja sitten olenkin itse ikään kuin myöhässä jo”, Ramona mutisi ja puri vähän huultaan. ”Taiteelliset alat eivät ole oikein varma tekijä tuohon perus suunnitelmaani. Tiedän sen. Ja sitten kuitenkin vuodet kuluu ja en ole ottanut opikseni, siirryn taiteen laitoksella vain linjalta toiselle”, Ramona naurahti vähän synkeästi.

”Et nyt liian vanha ainakaan ole. Etenkin, kun olet joskus puhunut myös, että voisi olla ok tulla bonusäidiksi jonkun toisella kierroksella olevan lapsille? Siitä saa lisäaikaa. Niin sun perus suunnitelmalle on vaihtoehtoja. Mitä jos oikeastaan teet jonkun ihan oman suunnitelman? Etenkin, jos yhä sua ei innosta parisuhde miesten kanssa, niin se lasten saaminen on vähän monimutkaisempaa…” Aron muisteli, ja kertoi sanansa hitaasti asetellen. Tarkkailen, onnistuiko valitsemaan Ramonan mieltä kohentavia muistutuksia.

”No joo, ehkä niin. Nuorempi vanhempaansa neuvoo. Noh, käy se joskus näinkin”, Ramona hymähti ja kohautti olkiaan. Hän katsoi vielä hetken hiljaa ikkunasta ulos, mutta ryhdistäytyi sitten, katsoi kokonaan Aronia. Yritti ilmeisesti kääntää ajatuksensa muille urille.

”Mutta kerrohan, mitä ajattelit tehdä Reinan kanssa?” Ramona puolestaan kuulusteli. Aron puri poskeaan, jotta ei olisi heti puuskahtanut ärsyyntyneenä. Kunpa Ramona olisi keksinyt jonkun muun hämäyksen itselleen.

”Öö… Mulla on suunnitelma kyllä”, Aron sanoi, ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi mainita Nicolea. Ramona jotenkin aina tuohtui siitä. Ramona nyökkäsi kiinnostuneen oloisena. No, ei näköjään tarvinnut. Ramonan suu painui silti tyytymättömäksi viivaksi, ja tämä nousi ylös.

”Parempi kiirehtiä sitten. Kun ymmärräthän sinä, että Rosanna ei ole liiemmin rauhoittunut sen jälkeen, kun tulitte vasta aamulla kotiin silloin…” Ramona alkoi muistutella.

”Joo, mä muistan kyllä sen”, Aron sanoi punehtuen, hän ei kaivannut aiheen kääntämistä siihenkään suuntaan, hän ei ollut kertonut kaikkea kenellekään eikä haluaisi tehdä sitä nytkään. Mutta hän oli ymmärtänyt väärin.

”Ei kun anna minä jatkan. Rosanna syytti siitä sinua, ja on edelleen hyvin epäileväinen suhteesi. Kuka oikeastaan olet, mitä tulit täältä hakemaan, sitä rataa. Oletko hyväksi Reinalle. Rosanna on erityisen suojelevainen Reinasta. Joten jos yhä vain Reinan käytös herättää Rosannan huomion, ja sinä liityt siihen jotenkin, niin en tosiaan tiedä, mitä Rosanna voi tehdä. Jotain kapuloita rattaisiin ainakin sinulle”, Ramona varoitti. Hän kuulosti lähinnä ärsyyntyneeltä. Rosanna uhkasi tulla sähläämään ja säätämään heidän pitkään hiottuun ja rakennettuun tarinaan.

”Joo mä olen nähnyt miten Rosanna mua katsoo. Mä tiedän kyllä”, Aron huokaisi vähän lannistuneena. ”Ehkä mun on lisäksi parempi pysyä pois sen jaloista tovi. Kunhan oon ensin puhunut Reinan kanssa”, Aron mietti.

”No… Se on yksi vaihtoehto. Mihin sä menisit? Vai pyörisitkö kaupungilla? Sentään on kesä. Paitsi että nyt on luvattu vähän liiankin kuumia päiviä”, Ramona puolestaan aprikoi ääneen.

”Nicole ainakin varmasti keksii jotain…” Aron mietti nyt ääneen varomattomasti. Ramonan ilme heti koveni.

”Usko minua kun sanon, että Nicolen kanssa pyörimisestä ei seuraa pidemmän päälle hyvää. Saati seurustelusta. Siihen ei voi luottaa, Nicole on suopeaa ja ystävällistä vain niin pitkään, kun siinä on hänelle etua ja kiinnostavaa”, Ramona luetteli happaman kuuloisena.

”En mä, ei me… Tai siis äh. Usko pois, ei se ole mitään vakavaa tai pysyvää, taaskaan. En pysty siihen, se ei tunnu reilulta, kun voin varmaan yks kaks kadota joku päivä”, Aron puuskahti nopeimman keksimänsä vastauksen, jotta Ramona ei enää tuntisi tarpeelliseksi jotenkin varjella häntä Nicolelta.

”Aron…” Ramona huokaisikin sitten pahoillaan, surkutellen.

”Joo...”, Aron totesi keksimättä oikeastaan enää mitään sanottavaa. Aron päätti, että oli parempi yrittää poistaa itsensä paikalta. Kun oli todellisuuden oikku, joka teki tilanteista ja keskusteluista hassuja ja vaivaantuneita. Aron kääntyi jo kohti ovea. Mutta Ramona oli nopeampi, ja kiirehti laskemaan kätensä Aronin olalle. Piti siinä paikallaan, todellisena.

”Mä en voi luvata sulle, että niin ei kävisi. Mutta eikö se ole sitä suuremmalla syyllä syy elää kuin viimeistä päivää eikä vain hengailla ja hissutella jotain odotellen?” Ramona lohdutti vilpittömän lämpimästi, mutta kiirehti lisäämään sitten liudennuksen vähän hermostuneena naurahtaen: ”Kunhan nyt et lähde ihan villiksi heittäytymään, ei kovia huumeita ja niin edes päin.” 

”Älä huoli, en aikonutkaan. Mutta joo, olet varmaan oikeassa. Kiitos”, Aron vastasi vilpittömästi hymyillen. Hän nyökkäsi, ja laski kätensä sitten taas maalaustelineelle.

”Jatketaanko?”

”Joo. Mä ajattelin sitä telinettä tähän. Kesällä tähän tulee paras valo.”

***

”Kiva kun järjestit tällaisen ex tempore kesänyrkkeilyn. Venyttelin kyllä monta kertaa viikossa, mutta silti migreeni palasi…” June huokaisi.

”Noh, jos liike on se, joka ennen on auttanut parhaiten, kannattaa ylläpitää sitä. Esimerkiksi jumppakeppi, käsipainot, jumppakuminauha ovat helppoja hankkia kotiin. Niillä voi tehdä…” Dan jutteli Junen kanssa.

”Joo, kuulostaa samalta mitä mä olen tehnyt. Kun mullahan hajoaa muuten paikat, kun kädet tekee kampaamossa samaa päivät pitkät, ei paljon eroa leikkaanko vai värjäänkö. Jos haluat, mä voin antaa myös pari vinkkiä”, Ella liittyi ystävällisesti keskusteluun mukaan.

”Kiitos, se olisi kiva”, June vastasi vähän säikähtäneenä. Kuin olisi unohtanut, että mukana salissa oli muitakin kuin vain hän ja Dan.

Reinalle sopi tulla unohdetuksi. Vaikka juuri June oli alunperin lähettänyt hänelle viestin, että Dan pitäisi pienen kesäjumpan, jos kiinnostuneita olisi edes pari. Reina ajatteli, että se olisi hyvää muuta ajateltavaa. Siivu normaalia arkea. Vanhaa. Sellaista, kun kaikki oli ollut vielä selkeää raiteillaan. Tai edes enemmän selkeää ja raiteillaan. Ja toisaalta myös vähän kuin Liamin kanssa keskustellun testaamista, kokisiko Reina jonkin valaistuksen ja ahaa-elämyksen salilla. Reitin kirkkaaseen ja selkeään tulevaisuuteen. Mutta ei se ollut kovin paljon auttanut. Reina tunsi itsensä edelleen alakuloiseksi ja ulkopuoliseksi, maailma nyrjähtäneeltä. Nyrjähdyksestä puheen ollen, sentään jalka vaikutti olevan ihan ok. Reina oli osannut liikkua tarpeeksi rauhallisesti viime päivinä.

”Kiva, kun pääsit mukaan!” June kuitenkin muisti Reinan. Reina vuorostaan hätkähti, kun tulikin muistetuksi.

”Joo! Tai siis, kiva kun vinkkasit. Ja kiitos Dan”, Reina yritti muistaa olla muille kohtelias ja mukava, vaikka hänellä itsellä oli fiilis pelkkää synkkää pilveä.

”Mulla oli itse asiassa pieni taka-ajatus sinun kutsumisessa mukaan…” June aloitti sitten kiusaantuneena. Reina kohotti kulmaansa, rehellisen kiinnostuneena. Harvoin June mitään sillä tavalla vähän niin kuin juonitteli.

”Koululla järjestetään taas kesädisco. Tämän viikon lauantaina. Muistat varmaan mikä se on, oltiin aikanaan monta kertaa. Tai siis minä olen ollut senkin jälkeen monta kertaa, mutta vahtina… Niin sinne tarvittaisiin lisää vahteja. Tai siis yksi lisää. Pääsetkö sinä? Tai Aron? Tai tietenkin voi tulla enemmänkin, liikaa ei voi olla. Siellä on meitä nuoria myös Adrian ja Tomas, ja eikö Aronilla ole ollut kivaa niidenkin kanssa?” June pyysi takellellen

”Aa, se! Joo, tuota…” Reina aloitti. Tavallisesti häntä olisi ehkä vähän kiinnostanut, ei into piukeana mutta kuitenkin. Nyt ei meinannut kiinnostaa, eikä oikeastaan mikään. Mikään ei tuntunut miltään. Paitsi että pelkkä Tomaksen ja Aronin nimien sanominen niin lähekkäin sai hapanta kiukkua kiemurtelemaan Reinan sisuksissa. Surkuttelu oli hiljalleen kääntynyt siihen, kiukuksi. Mutta Reina ei keksinyt äkkiä mitään järkevää syytä kieltäytyä kuitenkaan. June osasi katsoa aika koiranpentuilmeellä, ja varmasti ihan tahattomasti.

”Joo, ainakin mä voin tulla”, Reina myöntyi huokaisten. Hän miettisi myöhemmin, pyytäisikö Aronia mukaan vai ei. 

Mokoma Aron… Onneksi June viipotti matkoihinsa iloisena ennen kuin ehti nähdä Reinan ilmeen synkistyvän.

”Hyvää kesänjatkoa!” Dan huikkasi Reinan astellessa ohi. Reina muisti vasta portaiden alapäässä, että hänen olisi pitänyt ehkä vastata. Dan ei ollut mihinkään Reinan mieltä synkentävään syypää. Toivottavasti Dan ajattelisi Reinalla olevan vain kiire. 

Kiire tekemään typeryyksiä… Reina oli salilla vielä pitkän ajankin kuluttua. Hikisenä, uupumuksesta tärisevä, raivostuksissa monta kertaa uusiksi laitettu hiuslenkki oli napsahtanut poikki ja hiukset olivat kielletysti auki kiipeilyseinällä.

Reina ei edelliselläkään keralla jaksanut kuin puoleen väliin. Ja matka lyheni. Tässä ei ollut enää järkeä. Ei ollut alun alkaenkaan. Jalkaa särki koko ajan enemmän. Sitten Reina tipahti seinältä hikisen käden luiskahtaessa kauan ennen sitä puolta väliä. Jalkaa vihlaisi, kun hän laskeutui sille huolimattomasti. 

”Voi helv…” Reina ähkäisi ja puri nyrkkiään, jottei olisi enempää ääneen vaikeroinut tai kironnut kivusta. Nyrkki peitti myös nyyhkäisyn. Kipu ei peittänyt alleen mitään.

***

Reina palasi salilta raskain ja konkkaavin askelein. Heitti hyvin epätyypilliseen tapaan treenikassin eteisen nurkkaan heti kun sisälle pääsi.

”Mitä, oletko ollut rasittamassa nilkkaasi tieten tahtoen?” Rosanna moitti pöyristyneenä. 

”Joo”, Reina ärähti ja konkkasi keittiöön ilmeisesti kaapimaan jääkaapista mitä vain keksi nälkäänsä. Rosanna katsoi hetken Reinan perään, puuskahti, ja lähti toiseen suuntaan. 

Aron kuuli, kuinka askeleet pysähtyivät hänen takanaan. Hienoa, räksytys tiedossa, miten tämäkin on taas Aronin syytä. Aron ei halunnut kääntyä ympäri. Mutta hiljaisuus jatkui Reinan kolistelua lukuunottamatta. Juuri, kun Aron mietti, että hänen täytyy kääntyä, tai Rosanna tulee lähemmäs ja ärähtää sanottavansa lähietäisyydeltä hänelle, Rosanna jatkoi matkaansa. Aron huokaisi pidättelemänsä hengityksen. Ei hänen ennen ollut tarvinnut pelätä kotona.

Mutta Aron voisi nyt itse kohentaa tilannetta. Hän ripustautui keskusteluun Nicolen kanssa. Odotti, kunnes Reina asteli yläkertaan syrjemmälle.

Aron koputti avonaiseen oven karmiin. ”Reina, voidaanko puhua?” Aron sai vastaukseksi käännetyltä selältä ynähdyksen. Se riitti hänelle. Aron käveli Reinan viereen, ja jäi odottamaan, josko Reina puhuisi ensin. Mutta tämä vain hieroi kädellään kipeää nilkkaansa. Aron tarttui siihen.

”Sä kävelit taas konkaten. Oliko Danin vetämä tunti sittenkin liian raju?” Aron aloitti.

”Ei, vaan mä menin sitten vielä kiipeilyseinälle”, Reina huokaisi.

”Se ei ollut järkevää, eihän?” Aron sanoi varovasti.

”No ei. Mä en osaa ajatella tai tehdä mitään järkevää enää. Vaikka kuinka jauhaisin sun kanssa monta kertaa samaa asiaa läpi.”

Aron veti syvään henkeä. Hänellä meinasi pinna kiristyä aina, kun Reina heittäytyi voivottelemaan surkeuden syvyyksiin. Hän palautti taas sen sijaan Nicolen sanat mieleensä.

”Siitä mä tulinkin vähän puhumaan. Sun kannattaisi puhua muidenkin kuin mun kanssa. Odota”, Aron sanoi äkkiä, kun kuuli Reinan vetävän henkeä jotain vastustelua varten, ”sä voit ihan hyvin tehdä sen niin, että ei käy ilmi, että me ollaan klooneja. Yritä vaan miettiä, keiden kanssa puhuisit, jos mua ei olisi”, Aron sanoi. Pään sisällä humahti jotenkin oudosti, huippasi vähän, kun Aron sanoi sellaista ääneen. Että häntä ei olisi. Mutta se ei ollut merkityksellinen asia tässä. ”Miten sun nilkalle kävi?” 

Aron hämäsi itseään, ja laskeutui vertaamaan lahkeen suiden alta, oliko Reinan toinen nilkka taas turvonneempi. Ei ollut. 

Reina veti uudestaan henkeä, avasi suutaan, mutta sulki sen sitten. Sitten Reina huokaisi pienesti. ”Okei, mä voin yrittää. Mun tarttee joka tapauksessa puhua Sierran kanssa enemmän vielä”, Reina myönsi.

”Hyvä. Ainakaan se muiden kanssa puhuminen ei tee huonoa. Ja Sierraa mäkin olisin ehdottanut, jos sä et olisi… Niin”, Aron totesi. Aron kokeili molempia nilkkoja varovasti. Ei kuumotusta. Reinaa ei näyttänyt kiinnostavan. 

”Jos mä en olisi älynnyt. Hoksannut”, Reina jatkoi vähän surkean kuuloisena. Kuin hän itsekin olisi sitä mieltä, että hän ei yksin pärjäisi enää missään mitenkään. Mutta Aronista tuntui, että olisi haitaksi tokaista ”ryhdistäydy nyt siitä” tai ”kyllä se siitä” tai jotain. Aron laski kuitenkin kätensä Reinan olalle hetkeksi. ”Mutta eikö Tomaksesta puhuminen olisi jotain sen yksityisyyden rikkomista? Tai jotain”, Reina mietti. Aronista se tuntui hyvältä merkiltä, Reina mietti muutakin kuin omia tunteitaan. Reina haroi hajamielisesti takkuuntunutta avointa tukkaansa. Aron rypisti kulmaansa. Reina piti tukkaansa hyvin harvoin salilla auki. Aron liittyi haromaan, onki yhden monista hiuslenkeistä taskunsa pohjalta, ja letitti Reinan tukkaa.

”Varmasti Sierra ei kerro eteenpäin, jos vaan pyydät. Ja kun nyt mainitsit Tomasin, niin senkin kanssa sun olisi hyvä vielä puhua. Mutta yksi asia kerrallaan.” Sille Reina hymyili jo pienesti, ja Aron tunsi tehneensä voitavansa. Oli hetken helppo yhteinen hiljaisuus. Kun Reinan tukka oli taas melko siistillä letillä, Aron tunsi tehneensä nyt kaiken tarpeellisen tältä erää, ja nousi ylös.

”Kiitos, Aron”, Reina kiitti pienellä äänellä vilpittömästi, monestakin asiasta.

Kännykkä ei piipannut enää lisää viestejä. Ei tarvinnut. Reinan toinenkin suupieli kävi hymyssä, kun Sierra kutsui, että vaikka heti olisi sopiva aika tulla käymään. Tämä näytti selvästi odottaneen lisäkäyntiä ja lisäselitystä. Sen Reina olisi velkaakin. Reina viestitti käväisevänsä vain nopeasti suihkussa. Ja ehkä sitä voisi ottaa tulehduskipulääkettä ja parhaat mahdolliset tukevat kengät tuota nilkkaa varten. Kun kävisi hiukset letillä suihkussa, ne kihartuisivat kivasti kuivuessaan.

***

Reina huokaisi syvään ja hymyili pienesti itsekseen vastatessaan Sierran hymynaamoja pursuavaan viimeiseen viestiin. Ainakin Sierran kanssa asiat näyttivät korjaantuneen, he olivat viestitelleet taas pari päivää ihan kuin mitään ei olisi välissä tapahtunutkaan. Ja vaikka Sierra oli sanonut aika samoja asioita kuin Aron, totuuden kertominen Reinan mystisen juhlista katoamisen taustalla, Tomas-draamaa joo, todella oli tehnyt hyvää sekä heidän hetkelliseksi kiristyneille väleilleen kuin Reinan olollekin. Sierraan pystyi luottamaan, enemmän kuin Reina oli ajatellutkaan. 

”Hemmetti, mitä jos piipittäisit jonkun uuden sarjan vaihteeksi?” Rosannan huoneesta kuului ärähdys. Kunhan tietokoneen koppa oli ensin piippaillut oudon litanian. Reina ihmetteli, miten se oli edes mahdollista, kun kaiuttimet eivät olleet kiinni. Sitten hän muisti asiansa ja koputti oveen. ”Onko huono hetki, onko sulla jotain tärkeää kesken?” Reina kysyi. Rosanna pyyhkäisi kädellään tietokoneen suuntaan. ”Ei suinkaan, yksi raato tässä vain. Tule vain”, Rosanna kutsui.

Reina kiipesi ensin istumaan tuoliin, ja katseli Rosannan puuhailua. Tietokone hurisi hyvin hiljaa, Reinan mielestä vieraan ja väärän kuuloisesti. Rosanna sammutti sen, ja pian tietokoneen kopassa oli yksi sivu paljaana. Rosanna kiristi jotain tietokoneen sisuksissa. Mutta sitten tämä nosti katseensa kysyvästi Reinaan. ”Mä en ole kertonut, mitä mun nilkalle tapahtui”, Reina aloitti. Ja kertoi juuri siihen johtaneet asiat. Aron ja Tomas, miten Reina reagoi, kun Aron kertoi, heidän pulahduksensa uima-altaaseen… Rosannan ei olisi mitään hyötyä tietää, mitä tapahtui uima-altaasta kiipeämisen jälkeen.

”Vai sillä tavalla sinulle ja Tomakselle sitten kävi…” Rosanna hymähti. ”Enpä olisi arvannut. Mutta olisihan tuo ollut kiva tietää jo vuosia sitten…” Rosanna tokaisi, mutta hänen sanansa hiipuivat lopuksi kuin hän olisi hoksannut, että sitä ei olisi kannattanutkaan sanoa ääneen.

”Joo, niin olisi. Mun olisi pitänyt suoraan kysyä vuosia sitten, että tykkään sinusta, onko sinulla mitään sellaisia tunteita minua kohtaan. Siinä, muutama sana, ja kaikki olisi nyt hyvin”, Reina huokaisi turhautuneena.

 ”Nooh, samat sydänsurut sinua olisivat varmaan silloin odottaneet”, Rosanna huomautti sovittelevasti.

”Mutta ehkä olisin hoksannut miettiä jotakuta muuta tässä välissä…” Reina mutisi ei niin vakuuttuneena. ”Tai en tiedä. En osaa miettiä muuta kuin Tomasta.”

”Niin, voi mennä jonkin aikaa, ennen kuin todella hoksaat, että meressä on lisää niitä kaloja… Ja sittenkään ei ole helppoa. Loputtomat vaihtoehdot ja jossittelut, kun pitäisi isoja päätöksiä tehdä”, Rosanna vuorostaan mutisi. Nyt enemmän itsekseen kuin Reinalle.

”Mutta ajattelin, että tarvitsee malttaa mielensä, niin se oikea osuu kohdalle, ei tarvitse kokeilla ja hakea. Niin kuin sinä ja Oliver”, Reina mietti. Rosanna ei ollut Reinan tiedon mukaan vakavissaan ollut kenenkään muun kanssa yhdessä kuin vasta Oliverin kanssa opiskeluaikoina. Rosanna ynähti poissaolevasti. Reina hoksasi, että Rosanna ei ollut puhunut paljonkaan Oliverista tämän vierailun aikana. ”Miten Oliverille kuuluu?” Reina keksi kysyä. Rosanna hätkähti vähän, ja tietokoneen kopan sisältä kuului kolinaa, jokin ruuvi putosi.

”Hemmetti… Ei kun siis, ei hätää. Saa kysyä. Kun siis… Juttuhan on niin, että Oliver vähän niin kuin kosi minua. Tai niin kuin kyseli, että pidettäisiinkö häät vuoden tai parin päästä kesällä. Ja… En vastannut vielä mitään järkevää”, Rosanna selitti kireästi.

”Ai! Öö… Onnittelut?” Reina vastasi epävarmana. Rosanna ei vaikuttanut onnelliselta, onniteltavalta. Mutta ei surulliseltakaan. 

”Olisi voinut edes perinteisesti kosia ennemmin kuin pamauttaa tuollaista ääneen miettimällä! Tai siis…” Rosanna ensin kivahti, mutta veti sitten rauhassa henkeä. ”No jos totta puhutaan, ei se olisi paljon auttanut. Kun en minä tiedä. En ole miettinyt. Valmistun nyt viimein näillä näkymin vajaan vuoden päästä. Sitten pitäisi miettiä töitä. Missä asutaan. Kaikkea. Enkä… En tiedä. En ole miettinyt niin pitkälle asioita tyyliin ikinä. Ja siihen soppaan häät mukaan. Oliver mukaan”, Rosanna puuskahti.

”Mutta eikö Oliver joka tapauksessa… Tai siis olette olleet monta vuotta yhdessä ja teillä on mennyt kivasti, eikö? Eikö siis…” Reina ei oikein tiennyt, miten muotoilla asiansa. Että eikö Rosanna suunnitellutkaan automaattisesti tulevaisuuteensa Oliverin kanssa yhdessä olemista.

”En tiedä sitäkään. Todennäköisesti joo minun olisi ihan hyvä ja kiva jatkaa Oliverin kanssa. Mutta jotenkin tuntuu, että en ole edes miettinyt asiaa, kunhan vain ollaan ja elämä hölskyy eteenpäin siinä sivussa ja sitten pitäisi jotain lopullisia päätöksiä tehdä. Ja mitä se miettiminen edes lopulta tekisi… No joo, tästä puhuminen kiertää nyt samaa kehää”, Rosanna päätti sen keskustelun. Hän taputteli poskiaan kuin virkistykseksi. ”Annas kun kokeilen vielä yhden jutun, ja sitten tämä koppa menee lihoiksi, osat siis kierrätykseen muihin tietokoneisiin, jos nyt ei pelitä”, Rosanna päätti sen keskustelun.

Rosanna käynnisti tietokoneen. Se hurisi ensin hyvin vaimeasti samalla tavalla kuin aiemmatkin kerrat, mutta sitten jokin keräsi kierroksia tietokoneen sisällä, ja hurina alkoi kuulostaa tehokkaammalta, tutummalta. 

”No niin, nyt kuulostaa lupaavalta. Ah nostalgiaa, arvasin, että tästä koneesta on vielä johonkin. Minun ihan ensimmäinen pelikone, muistatko”, Rosanna esitteli ilahtuneena.

”Etäisesti joo. Mutta sittenhän se on tosi vanha!” Reina ihmetteli. ”Niin kuin minäkin vai?” Rosanna hörähti muka pöyristyneenä. Reinan ei tarvinnut pahoitella tai selitellä, hän hymyili isosiskonsa kanssa. Oli vähän helpompi hengittää. Ei tietenkään ollut mukava, että Rosannallakin oli solmuja suhde-elämässä. Mutta oli jotenkin kiva tietää, että ei ollut yksin. Parisuhdeasiat kai sitten harvemmin ovat helppoja tai yksinkertaisia.

***

Aron palasi kotiin. Jännitys ja innostus kiemurtelivat iholla kuin muurahaiset. Hän oli tavannut Nicolen kanssa aamupäivällä, he olivat jutelleet paljon. Ja yhtäkkiä Nicole oli kertonut jotain hyvin jännittävää. Hänen pitäisi päästä kertomaan se pian Reinalle. Ehkä Ramonallekin.

”Aron! Siinähän sä olet”, kyseiset henkilöt toivottivatkin Aronin heti tervetulleeksi kotiin. Aron ehti ilahtua hyvästä sattumasta, kunnes hoksasi, että molemmat käyttäytyivät aika oudosti.

”Ööö… Joo? Unohdinko mä jonkun tapaamisen tai jotain?” Aron kysyi epävarmana, ennen kuin kiirehti askeliaan Reinan ja Ramonan luokset. Nämä näyttivät siltä, että olisivat muuten pian tulleet vetämään hänet käsikynkästä peremmälle. Reina ja Ramona näyttivät todella kiihtyneiltä. Ja Ramona puhuikin sitten nopeammin kuin ikinä. Aronilla oli vaikeuksia pysyä kärryillä, tuntui jotenkin vähän pökkelöltä. Sellaista oli oikeastaan ollut monta kertaa viime päivinä. Mutta Aron ei ehtinyt miettimään sitä tarkemmin, kun yritti kuunnella.

”Nyt on asiat ihan karnevaali. Sirkus. Temppurata. Kun Rosanna oli lopulta niin epäileväinen ja hapan siitä, mitä te olette puuhanneet”, Ramona alusti, ja katsoi paheksuen sekä Reinaa että Aronia välissä, ”että päätti asialliseksi kieliä sun ”äidille” eli tädille sun käytöksestä”, Ramona sanoi Aronia katsoen, ja näytti sormilla päänsä vieressä ”muka äidille”. Aronin sisälle valahti painavaa ja kylmää. Reina puri huultaan, oli koko ajan purrut niin, että se jo punoitti.

”Joo, mulla ei ole hajuakaan, mitä kautta se sai tätiin yhteyden. Mutta joka tapauksessa nyt lässähti meidän sadut totaalisesti, mikä Aron ja niin edes päin. Rosanna lähetti sun kuvan äidille ja äiti kyllä tunnisti, että sun täytyy olla sukua, mutta silti äiti flippasi ja on jo lentokoneessa tulossa tänne. Kai tätikin oli melkein tulossa. Isä ei vielä tiedä. Sun on parasta ehkä kadota. Mihin sä voit mennä? Sierra on liian ilmeinen”, Ramona selitti koko ajan enemmän kiihtyen.

”Öö… Okei. Hemmetti. Mä joudun vankilaan vähintään. Mutta siis, Nicolen luokse ehkä? Vai onko sekin out? Ei Tomas. Öö, Jonas?” Aron mietti ehdotuksia. Päässä humisi pahasti, pumpulia tursusi tilalle, kun olisi pitänyt saada mietittyä tehokkaasti jotain järkevää. Suu hädin tuskin totteli.

”Joo, joo Nicole. Nicole on paras, kun se tietää meidän kloonikuviot myös”, Reina tarttui liian leveästi, lähes hysteerisesti hymyillen Aronin mietintään kuin pelastusrenkaaseen.

”Noh, Nicole varmaan toimii. Se osaa myös kertoa kirkkain silmin minkä tahansa tarinan, että jos sua etsitään sieltä niin käry ei käy”, Ramona huokaisi vastentahtoisen kuuloisesti, mutta nyökkäili ehdotukselle pienesti.

”Mitä ihmettä minä kuulenkaan nyt! Ramona, ootko säkin tässä ihme tempussa mukana? Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu!” Rosanna huusi sitten keittiön ovelta. Kaikki hätkähtivät ja kuin sähköiskun saaneina.

”Mitä? Minä, joo, en, minä….” Ramona ei pystynyt muotoilemaan järkevää vastausta.

”Rosanna!” Reina vain osasi huudahtaa yllättyneenä.

Aron pidätti hengitystään, kun Rosanna katsoi ensin kauempaa tuomitsevasti siskojaan. Ja sitten tämän kiukusta leimuava katse kääntyi ja asettui Aroniin.

”Aron!” Rosanna tokaisi kuin kirosanan ja asteli nopein askelin kohti Aronia ensin toiselle puolelle sohvia kiertäen. Aron otti sivuaskeleen toiseen suuntaan. Rosanna vaihtoi toiseen suuntaan, Aron toiseen. Lopulta Rosanna käveli vain suoraan.

”En tiedä mikä ihmeen tyyppi sinä olet ja millä motivaatiolla olet punonut tällaiset ihme tarinat ja tullut tänne. Mieleni tekisi…” Rosanna sähähti raivosta puhkuen kädet nyrkissä. Onneksi oli sohva välissä. Reina säikähti kauemmas. 

”Rauhoitu, Rosanna, Aron ei ole tehnyt mitään pahaa, ja tälle on selitys”, Ramona vakuutti sitten. 

”Joo, niin on”, Aron ei osannut muuta kuin säestää. Häntä hirvitti niin, että pää ei tuottanut omia ajatuksia tai sanoja. Hän ei ollut ikinä nähnyt Rosannaa, ketään, niin raivona.

”Ole hiljaa, sain jo sinulta vastauksen. Ihan käsittämätöntä, että te Aronin kanssa yhdessä tuumiin huijaatte tällaista minulle, isälle, kaikille. Olette järjiltänne”, Rosanna ärähti sitten Ramonalle. Ramona sävähti kuin olisi saanut iskun.

”Ei ne Aron ja Ramona ainoastaan…” Reina yritti pehmittää vaivaantuneena. Rosanna oli aina pehmoillut häntä kohtaan ja helpommin räiskähdellyt Ramonan kanssa. Rosanna huitaisi kädellään hädin tuskin tiedostaen Reinan sanat.

”Jouduin puhumaan äidin kanssa ensimmäistä kertaa vuosiin, ja sentään olikin järkevä keskustelu. Äiti tulee tänne katsomaan, mikä ihme tyyppi sinä olet ja oletko tosiaan muka sukua. En usko. Halusitko tulla laiskottelemaan kivan pullealle rahakukkarolle? Vai kiva talo täynnä naisia, oletko joku ihme pervo? Vai sekä että? Joku mielipuolinen huijari kuitenkin, loinen” Rosanna haastoi. Reina ja Ramona osasivat vain katsoa Aronia huolestuneen näköisinä, kuin odottaen, että tämä keksisi maagisesti sanat, joilla pelastaa itsensä Rosannan raivolta ja syytöksiltä.

”En…” Aron puolustautui voimattomasti, pystymättä katsomaan enää Rosannaa. Rosanna, oma sisko siinä, tai kukaan muukaan ei ollut ennen raivonnut hänelle noin tai ladellut tuollaisia syytöksiä. Ja aivan kaikkea hän ei voinut edes kiistää, huijari hän oli. Feikki. Virhe. Loinen omassa elämässään. Silmissä kirveli.

”Ihan oikeasti Rosanna, ei Aron ole sellainen! Vaan… ” Reina yritti pehmitellä, mutta inahti hiljaiseksi, kun Rosanna käänsi hurjistuneen katseensa häneen. Edes hetkeksi pois Aronista. Silloin Aron näki raon, jossa paeta paikalta.

Aron hoiperteli portaat ylös, ja kompuroi nojaamaan lähintä tukea, Rosannan huoneen ovenkahvaa vasten. Ovi aukesi puolilleen painosta. Aron veti muutaman kerran siinä hätäisesti ja värisevästi henkeä, itkun ja paniikin sekaisesti. Rosannan syytökset soivat korvissa ja vihainen ilme välähteli edessä. Miksi Aron oli ilmestynyt olemaan ja joutui kokemaan ja kärsimään tämän kaiken? Mielipuolista. Kun kaikesta huolimatta, surkeuden hetkellä, isosiskon huone oli se, joka kutsui Aronia. Aron avasi loputkin ovesta.

”Sä menit Rosanna liian pitkälle. Et voi syytellä noin perusteetta. Aron on paljon sua nuorempikin”, Ramona moitti.

”No niin pitkään, kun kukaan ei kerro, mitä täällä oikeasti tapahtuu, en keksinyt muuta selitystä. Ja meidän tarttee suojella Reinaa”, Rosanna puolustautui pöyristyneenä, mutta katseli nyt Ramonaa ja Reinaa vuorotellen, kuin hakien ensimmäistä kertaa itse tukea

”Ai että Reinaa… Nyt on paksua”, Ramona naurahti jo sen kuuloisena, että hänkin oli pää pyörällä näistä käänteistä ja kiemuroista. Rosanna kohotti kulmakarvaansa ja puuskahti turhautuneena. Kuin sanoen juuri tätä minä tarkoitan.

”Aron taisi tosissaan pahoittaa mielensä…” Reina mutisi huultaan purren. Hän oli ehkä nähnyt kyyneleitä, kuullut nyyhkäisyn. ”Ramona, pitäisikö meidän vaan yrittää kertoa…” Reina aloitti. Ramona pudisti päätään.

”Rosanna on niin itsepäinen, että torppaa kaiken, mitä ei itse hoksaa”, Ramona sanoi nopeasti Reinalle, ja nosti kätensä Rosannalle, kun tämä tuohtuneena yritti vastata Ramonan hänen ohitseen sanomiin puheisiin.

”Rosanna, nyt menet juttelemaan Aronin kanssa. Katso sitä oikein tarkasti. Mieti oikein tarkasti ja rauhassa, osaat senkin kyllä. Sä olet meistä oikeasti kaikkein älykkäin”, Ramona pyysi rauhallisesti ja neutraalisti. Ääni vähän värähtäen. Reina tiesi, että vaati Ramonalta suurta itsehillintää pysyä niin rauhallisena Rosannalle nyt. Mutta Ramona teki sen ennen kaikkea Aronin vuoksi, ei yrittänytkään puolustella enää itseään tai selittää mitään tässä.

Rosannakin tunnisti ehkä muutoksen. Tai jotain. Hän nyökkäsi jäyhästi, ja suuntasi yläkertaan. Tömistelevät askeleet muuttuivat portaita noustessa kevyemmiksi ja hitaammiksi. Vastentahtoiseksi lähinnä, ei rauhalliseksi.

”Öö… Aron”, Rosanna aloitti epävarmana käheästi, kun löysi tämän pyyhkimästä kasvojaan ja niiskuttamasta omasta huoneestaan. Ei ihan täysin itkemästä, mutta lähes. 

”Voitaisiinko jutella vielä? Mä olen pahoillani, mä en olisi saanut arvailla kaikkea sellaista rumaa. Syyttää sua”, Rosanna jatkoi hitaasti. Rosanna ei saanut vastausta. ”Voitko kääntyä ympäri?”

Aron kääntyi, ja katsoi häntä murheellisin, kyynelistä sumein ruskein silmin. Tutuilla ruskeilla suurilla silmillä. Rosanna oli ennenkin lohduttanut niin monta kertaa samaa ilmettä kantavaa pikkusiskoa. Päässä humisi ja raksutti.

”Reina?” Rosanna henkäisi kysymyksen. Aronin ei tarvinnut vastata mitään ääneen. Hän ehkä yritti nyökätä pienesti, mutta siinä samassa leuka vain painui rintaan, ja kyyneleet ja itkun henkäisyt purkautuivat valtoimenaan.

”Voi Reina. Reina. Mitä ihmettä…” Rosanna huokaisi ja sulki Aronin syliinsä, pään olkaa vasten, niin tutusti. Vaaleaa tukkaa silittäen, paljon lyhyempää, mutta kuitenkin. Kun kyyneleet kastelivat paidan, Rosanna tunsi itsensä myrkylliseksi ja hirveäksi. Hän oli saanut tämän aikaan. Eikä hän osannut nyt muuta kuin pidellä ja vähän silittää. Sanat tuntuivat ihan kadonneilta.

Onneksi ei tarvinnut ratkaista tätä yksin. Takaa kuului askeleita. Ne pysähtyivät ihan hetkeksi, kunnes etsiytyivät omalle paikalleen. Reina kiersi kätensä Aronin ympärille, Ramonan käsi liittyi silittämään vaaleaa tukkaa. Ja toinen asettui vahvistavasti Rosannan olalle. Tämä ei ollut huomannutkaan tärisevänsä aika holtittomasti, mutta varma ote rauhoitti.

Kun oli anteeksi vielä pyydelty ja saatu, Aron pääsi kertomaan koko tarinansa Rosannalle, joka ei muuta kuin kuunnellut. Välillä nyökkäili, välillä hymähti myöntyvästi, välillä kysyvästi. Rosanna oli varmasti päättänyt puhuneensa jo ihan tarpeeksi, liikaa, ja kuuntelemisen olevan nyt paras vaihtoehto. Ramona täydensi ne osuudet, mitä oli auttanut, kun Aronilla ei ollut aluksi mitään, ei edes omia vaatteita. Reina puhui sitten vuoroin Aronin kanssa, kun nämä kertoivat, mitä olivat alkaneet puuhata enemmän tahoillaan sitten myöhemmin, kunhan Aron oli jotenkuten uskottavasti olemassa. Omasi oman kännykän ja niin edes päin.

”Aika… Aika huimaa. Mutta miksi? Miksi… olet? Mitä teet täällä?” Rosanna kysyi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”No… Mulla on jotain teorioita mutta… Ei olla mietitty, ei ole ehtinyt”, Ramona totesi hiljaa.

”Joo ei, mä kun oon onnistunut sotkemaan kaikenlaista, tai kaiken, mikä Reinan elämässä ennen oli raiteillaan”, Aron puuskahti.

”No joo, vähän niin. Mutta se oli aika laput silmillä menoa, ne raiteet olisivat johtaneet pystyseinään ennemmin tai myöhemmin”, Reina yritti lohduttaa. Aron huitaisi pienesti kädellään. ”Mutta tuskin se on mun mikään tarkoitus olla olemassa. Tai oli. En tiedä mitä se nyt olisi, mistä mä tulen ja mihin menen. Ja jos yksi kerrallaan kaikki alkaa tunnistaa mut, eiköhän joku kohta flippaa kloonipaljastuksesta”, Aron huokaisi lannistuneena.

”Nicole”, Aron sitten tokaisi.

”Nicole?” Ramona toisti vähän tuohtuneen oloisena. ”Ei se voi olla kenenkään…”

”Odota hetki”, Aron pyysi aiempaan nähden huomattavasti ponnekkaammin sanoin. 

Kaiken tämän draamankäänteen keskellä Aron oli ehtinyt unohtaa, mitä varten hän oli alunperin kiirehtinyt kotiin.

”Mä kun olen miettinyt paljon teidän kloonautumisjuttua viime aikoina. Niin mulle palautui mieleen yksi mystiseksi jäänyt asia siitä, kun olin kerran kesätöissä peruskoululla. Lähinnä siivosin arkistoa. Ja tietty mulla olisi vaitiolovelvollisuus kaikesta mitä siellä näin, mutta mulla osui aikanaan silmään jotain mielenkiintoista teidän perheeseen liittyen. En muista mitä, mutta siihen liittyi joku merkintä ja joku punakynäkorjaus. Mä olen vähän kuin edelleen nähnyt teitä katsoessa mielessäni punakynäkysymysmerkin. Ne paperit olivat säilytettävien joukossa, ne on siellä edelleen. Jos murtaudutte koululle katsomaan tai jotain.” Ja railakas Nicolen nauru päälle. Sellainen iloisen haastava.

”Nicole käskee sun murtautua koululle?” Ramona kysyi yhtä tuohtuneena kuin aiemmin. 

”No, ehdotti. Enkä mä muutakaan johtolankaa keksi, johon tarttua. Tai, ainakin tuntuu järkevältä puhua tästä ja selvittää teidän kaikkien kanssa, jotka arvasitte tai tiedätte klooniudesta jo? Ja kuunnella teitä, myös Nicolea?” Aron selitti hiuksiaan haroen lähti astelemaan levottomana.

Ramona hymisi tyytymättömän kuuloisena, mutta ei väittänyt vastaan ääneen.

 ”Tarvitseeko tätä mitenkään erityisesti selvittää? Siis sinua, olemassaoloasi?” Reina sen sijaan kysyi pienellä äänellä Aronin perään, epävarmasti, tunnustellen.

”Ei nyt tarvitse mutta haluan. Sori nyt vaan, mutta et voi ymmärtää, miltä musta tuntuu sen suhteen. Sulla on varmaan joku idea siitä, missä olet viiden vuoden päästä. Mulle se on ihan sumua – olenko poksahtanut pois samoin kuin ilmestyin, vankilassa, jossain labrassa tutkimuspöydällä, vai sittenkin elämässä tavallista elämää kunnolla rakennetulla uudella identiteetillä. Mutta Reina en voi olla. Ja jos on joku keino selvittää, mitä tämä on, mistä tämä kaikki on lähtenyt liikkeelle, niin ehkä sitten musta voisi tuntua jotenkin luottavaisemmalta tulevaisuuden suhteen, ja voisin pystyä paremmin päästämään irti siitä, mitä en voi olla”, Aron selitti seinälle tukkaansa pakonomaisesti haroen. Lopuksi hän kääntyi katsomaan muita. Ramona väänteli käsiään vaivaantuneena ja käänsi katseensa. Rosanna vaikutti aika poissaolevalta.

Reinasta tuntui oudon levolliselta. Hän nyökkäsi Aronille, ja Aron vastasi hymyilemällä vilpittömästi takaisin. Hän tiesi Reinan ymmärtävän.

”Rosanna?” Reina sitten kysyi. Rosanna säpsähti. Tämä näytti vaipuneen ajatuksiinsa, katsoen johonkin Reinan ja Aronin väliin.

”Aa, öö, ymmärrettävää, joo. Mietin vain, että tämä vähän kuin muistutti minua jostakin, mutta en saanut kiinni, mistä. Joo, mietitään sitten koululle murtautumista…” Rosanna totesi ryhdistäytyen.

Reina kuunteli aikansa, kun Rosanna, Ramona ja Aron miettivät, mitä tiesivät koulusta ja sen kesätoiminnasta ja turvatoimista.

”Tota… Ehkä tarvitsee murtautua vain kansliaan. Muut ovet ovat auki ensi viikonloppuna. Eikä meidän koululla liikuskelua ihmeteltäisi edes”, Reina sitten vuorostaan muisti ja sai villien suunnitelmien punomisen katkeamaan.

”Mitä, miksi?” Aron ihmetteli.

”Koulun kesädisco. Se perinteinen. June kysyi, irrotaanko minä tai me molemmat sinne vahtimaan naperoita”, Reina kaiveli muistikuviaan.

”Hienoa! Mikset heti sanonut!” Aron ilakoi.

”Mä en oikein ensin halunnut mennä, kun Tomas tulee sinne myös… ja Adrian kai, ja ehkä muitakin...”, Reina jatkoi vähemmän innokkaasti. Mutta suunnitelmien punominen jatkui hänen voivottelunsa päälle. Olisi pari päivää aikaa opetella tiirikoimaan kanslian oven lukko. Sokkona, tietämättä, minkälainen lukko oli kyseessä. Jostain nettivideosta. Mutta pitäisi yrittää.

*******

Ja näin sisäpiiri jatkaa kasvamistaan. Salaisuudet paljastuvat, mutta mitä salaisuuksia onkaan vielä paljastumassa... 

Tähän osaan kertyi yksi ainoa kulissien takaa kuva.

Kulissien takaa pieni kurkkaus. Ns. vanhempien eli Roryn makuuhuone. Jota ei kuitenkaan kuvauksissa tarvita/käytetä, niin pari lisäpetiä tullut tungettua, joskus tarvittu vieraille nukkumasija...

Edellisen osan suora jatko! Paljon tekstiä, jutustelua, verrattuna kuviin. 

Tarina etenee tässä kyllä kivasti. Hitaasti mutta varmasti. Kirjoittajaminää jännitti, vaikuttaako elämän muutos tarinasuonen sykkeeseen, ja onnistuuko kirjoittaminen aiempaa lyhyemmissä pätkissä silloin, kun jostain irtoaa omaa aikaa. Mutta kumpikin huoli oli turha. Tätä on ollut mukava ja sujuva laatia pikkuhiljaa. (Koko tarinan viimeisten kuvien ottaminen onkin vähän kimurantimpi projekti, pelkkä pelin käynnistyminen vie lähes vartin.... Mutta eiköhän sekin ratkea.)

P.s Tämä on kai harvoja Sims-tarinaosiani, johon ei tullut mitään mokakuvia loppuun koosteeksi!

 

 

*****

 

Nicole johdatti heidät aika pian päätieltä sivummalle kohti mäkisempiä kukkuloita, joilla Reina ei edes tiennyt kenenkään asuvan. Parin mutkan takaa esiin alkoi tulla kuitenkin pieniä taloja, joista ehkä kolmannen kohdalla Nicole muutti taas suuntaansa. 

”No niin, tässä tämä. Tervetuloa”, Nicole esitteli koruttomasti.

Reina irrotti otteensa Aronista mitään sanomatta ja kiipesi itse portaat ylös horjahdellen. Aron seisoi aikansa tämän jäljessä valmiina ottamaan kopin, mutta Reina pääsi omin voimin ovelle asti. Reina ei edes vilkaissut taakseen seuraako Aron vai ei. Aron puuskahti, mutta ei vuorostaan kommentoinut mitään. Hän loi vielä kerran katseen vieraaseen, hämärään ympäristöön. Kaikki oli vierasta ja haurasta.

”Ai, täällä sitä löhnätään, kun pitäisi töissä olla?” Nicole kuului puhuvan. Aron kohotti kulmaansa, kenelle se puhui? Ei ainakaan Reinalle.

”No joo se olikin aikamoinen työvuoro. Meitä oli vaan kaksi siellä, kaikki muut kipeänä tai jotain, ja lopulta todettiin, että pakko laittaa lafka kiinni ei me pärjätä. Siinä meni ne iltaekstrat myös”, tuttu ääni puuskahti kauempaa. Ai niin, Liam oli Nicolen isoveli.

”Shit happens. Mitä sä katot, jotain länkkäriä?”

”En katso, voit vaihtaa kanavaa jos haluat. Mä vaan… Jumahdin tähän ja kieriskelin vitutuksessani.”

”Sepä hedelmällistä.”

Nicole ja Liam jatkoivat vielä sanailua, mutta Reina tai Aron kumpikaan eivät kiinnittäneet siihen enää huomiota. Heidät oli unohdettu, ja tuntui kuin ei saisi olla edes kuuntelemassa. Mutta ympärilleen katselu lisäsi vaivaantumista. Reina ei ollut ikinä ollut sellaisessa kodissa. Haju oli tunkkainen ja pölyinen, ja kaikki pinnat myös, valon väri. Kalpeaa vihertävää, joka laskeutui vähälle ja sekalaiselle, vanhanaikaisen näköiselle kalustolle. 

”Me tarttetaan ton sateen jälkeen kaikki vaihtovaatteet. Reinalla ja Aronilla ei ole omia mukana. Voiko Aron lainata jotain sulta?”

”Ai jaa? Joo voi. Kylppärin naruilla on jotain puhtaita, ne on jo ainakin teidän vaatteita kuivempia.”

”Upeeta. Tulkaa perässä, mä näytän oikean oven. Mä löydän teille myös pyyhkeet sieltä”, Nicole sitten yhtäkkiä kiinnittikin taas huomiota Aroniin ja Reinaan.

Aron vaihtoi omat vaatteet jälkimmäisenä. Reina ei ollut ehtinyt sinä aikana paria askelta kauemmas. Hän seisoi toispuoleisesti painoa varaten, mutta sentään niksahtanut jalka kantoi jotain. Molemmat katsoivat vaitonaisina ympärilleen, telkkarin ollessa pois päältä alakerta oli nyt entistä hämärämpi ja hylätyn oloinen. Yläkerrasta kuului kaappien ovien kolinaa.

Kylpyhuone ja keittiö täydensivät kuvaa. Reina ei ollut tullut ajatelleeksi, että Nicole tai joku voisi olla jostain niin paljon muita köyhemmästä perheestä. Kun Reina mietti mielessään, hän pystyi lopulta laskemaan yhden käden sormilla, kuinka monessa talossa muisti käyneensä. Ei ikinä kovin monta ystävää. Ja nekin kaikki samalta suunnalta.

”Miltä sun jalka tuntuu?” Aron rikkoi mietteliään hiljaisuuden.

”Ihan ok, ei se pahasti mennyt.”

Sitten oli taas hiljaista. Aron ei halunnut kuunnella sitä. ”Me ollaan kaksin, Liam tai Nicole ei kuule meitä. Haluatko sä puhua?” 

”Puhua mistä?” Reina vastaili lyhyillä ja nopeilla sanoilla, kireästi.  

”No… Siitä tai tästä”, Aron viittilöi ensin kohti heidän tulosuuntaansa ulkona, jossain siellä oli Danin uima-allas, ja sitten laajemmin ympärilleen, taloa.

”Me puhuttiin ”siitä siellä” jo tarpeeksi. En tiedä, mitä tästä puhuttaisiin. Todetaanko ääneen, että onpa erikoinen talo verrattuna niihin verrattuna, mihin on totuttu? Köyhä. Ja mä olen ollut taas yhdessä aiheessa lisää pumpulissa elävä puusilmä. Ei siitä taida olla paljon puhuttavaa”, Reina totesi kolkosti. Hän alkoi muista niitä useita kertoja, kun Nicole ei ollut halunnut lähteä yhteiseen menoon tai illanviettoon mukaan. Useimpiin niistä liittyi raha. Kireitä hymyjä ja vaihtelevia syitä kieltäytyä. 

”Joo…” Aron totesi vaisusti eikä yrittänyt tavoitella enää Reinan katsetta. Reina saattoi arvata, että Aron muisteli samoja tapauksia.

Aron asteli kohti käytävän päädyssä avoinna olevaa ovea. Se ei yleensä ainakaan tarkoittanut sitä, että tänne ei saa tulla. Huoneesta kuului vähän kaappien kolinaa, askeleita. Mutta sitten yläkerrasta kuului hiustenkuivaajan hurinaa. Nicolen täytyi olla siellä. Ehkä pitäisi kuitenkin ihan ensin kiittää Nicolea? Aron suuntasi kulkunsa narisevia portaita pitkin yläkertaan.

Aronin askeleet meinasivat ensin viedä kohti työpöytää, uteliaisuus viedä voiton. Näkyvillä oli kaikkea erilaista, vierasta. Mutta sitten Aron päätti taas seurata korviaan. Ja Aron näki seuraavan avoimen oven.

”Kop kop, saako tulla?” Aron päätti kuitenkin varmuuden vuoksi koputtaa karmia kaukaa huoneen ulkopuolelta. Hän oli astumassa tytön huoneeseen.

”Aron? Joo tule vaan. Mä olen täällä nurkan takana sitten”, Nicole kutsui. Aron kuuli kaapin laatikon sulkeutuvan ja löysi Nicolen haromasta mustia tuuheita hiuksiaan sormin suoremmiksi.

”Ai katsos vaan, kiva kun sulle löytyi hyvin vaatteet. Reinalle varmaan myös?”

”Joo löydettiin. Otettiin väljää ja paksua molemmat, ettei veny mikään pilalle, ja jotta lämmetään ton sateen jälkeen…” Aron selitti.

”Te taisittekin olla siinä sateessa aika pitkään, te olitte ihan uitetun märkiä jo ennen kuin käveltiin tänne”, Nicole kommentoi. Aron tunsi Nicolen, oli tuntenut vuosia, ja tunnisti nyt tämän tietyn pistävän kysyvän katseen, sekä itsevarman sananparren, joka ei ollut pelkkä toteamus, vaan avausliike. Ne yhdessä sanoivat, että minä huomasin. Kerrotko itse koko tarinan, vai kaivanko sen esille – Nicole osaisi sen. Nicole oli ihailtavan pelottava sillä tavalla tarkkaavaisuudessaan ja keinoissaan. Aron – tai siis Reina – yleensä kierteli ja kaarteli ja pakeni paikalta jos pystyi, Nicolea ei voinut sanajudossa voittaa. Mutta Aronilla ei ollut oikein pakopaikkoja nyt.

”Noh… Me tiputtiin molemmat uima-altaaseen”, Aron sanoi hitaasti. Hän oli aivan varma, että Nicole tietäisi, jos hän valehtelisi. Mutta ehkä hänen tarvitsisi kertoa mahdollisimman vähän? 

”Ai? Jännittävä käänne”, Nicole totesi ja katsoi Aronia odottavasti. Okei, Aron ei pääsisi niin helpolla. Nicole nojautui lähemmäs, Aron hätkähti, mutta sitten Nicole sulkikin vain huoneen oven ja viittoi Aronia vielä peremmälle.

”Puhun nyt suoraan. Sä olet todella, todella kovasti Reinan näköinen ja oloinen”, Nicole aloitti kuulustelun toteamuksella. Aron hätkähti vähän lisää, hän oli oven sulkeutuessa valmistautunut uima-allasepisodin uteluun. Ei tähän. 

Sitten Aronia kylmäsi. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. He eivät olleet Reinan tai Ramonan kanssa puolella ajatuksellakaan miettineet, miten pitäisi toimia, jos joku ihan vain arvaisi hänen olevan Reinan klooni.

”Reina?” Nicole kysyi, kutsui häntä nimeltä. Kylmäävästä nousevasta paniikista huolimatta se tuntui jotenkin tosi lämpimältä, tulla tunnistetuksi. Aron halusi niin kovasti tarttua siihen ennemmin kuin yrittää pyristellä jotenkin irti tästä paljastuksesta. Ja juuri tämän kyseisen illan tapahtumien jäljiltä Aronilla ei ollut kyllä sellaiseen pyristelyyn voimia tai halua.

”Joo, olen.” Nicolen suu kävi pienessä tyytyväisessä hymyssä, mutta silti tämä jatkoi vakavan rauhallisesti kuulusteluaan. Joskin nojautui entistä kiinnostuneempana eteenpäin tuolillaan. 

”Miten?” 

”Sen kun tietäisi. Yksi päivä mä vaan heräsin… ja olin olemassa, sitten kai.”

”Ketkä muut tietävät?” Nicolen kysymykset tulivat nopeasti, aivan kuin hän olisi lukenut tästä keskustelusta jo käsikirjoituksen. Jota Aron ei ollut nähnytkään.

”Öö… Ramona, ainoastaan, tietääkseni. Tai tietääksemme. Se näki meidät heti kun oltiin herätty silloin ekana aamuna ja Reina panikoi kun… Niin.” Aronin posket punehtuivat vähän siitä muistosta, johon hän oikeastaan ei ollut ennen tätä palannut. Se oli top 3 listalla hänen hämmentävimmissään kloonikokemuksissa, se ensimmäinen aamu, kun hän vain olikin yhtäkkiä olemassa, ja näki olevansa Reinan ulkopuolella... Nytkin alkoi lähes huimata sen ajatteleminen, yritys käsittää.

”No vähemmästäkin panikoi, jos olisi tuplaantunut randomisti jonkun yön jäljiltä. Aika hyvät peitetarinat ja roolin olette keksineet tässä. Tai no, lisäksi mä tunnistan Ramonan kädenjäljen”, Nicole kehui. Aron hymähti vaimeasti siihen vastaukseksi. Hän muisti ehkä etäisesti, että Ramona ja Nicole olivat olleet joskus kauan sitten kavereita? Mutta siitä oli vuosia. 

”Onko osa teidän peitetarinaa, että sä olet kuitenkin lähtenyt eri porukoihin pyörimään kuin Reina?” Nicole uteli.

”No, ei me niin pitkälle suunniteltu… Mä olen vain tehnyt sitä, mikä on musta tuntunut luontevalta. Me on huomattu, että vaikka ollaan niin samanlaisia, että säkin tunnistit, meissä on myös eroja”, Aron mietti otsa rypyssä. Nicolen kysymys oli yksinkertainen, mutta niin kuin monet muutkin asiat, mitä Nicole sanoi tai teki, tässäkin tuntui olevan lisämerkityksiä. Miksi olet niin erilainen Reinaan verrattuna. Pitäisikö Aronin omaehtoisesti jatkaa ja selittää tai miettiä sitä Nicolelle? Aron huokaisi rasittuneena. Tällainen kaivelu oli toisaalta vapauttavaa ja toisaalta väsyttävää.

”Okei okei. Mulla on miljoona kysymystä, mutta kello on jo paljon ja tää on varmasti ollut rankka ilta sulle. Teille. Niin mä lupaan malttaa mieleni nyt, tentti ohi, ei yhtäkään lisäkysymystä enää”, Nicole myöntyi sitten. Väsymyksen täytyi paistaa Aronin kasvoilta, koko olemuksesta. Nicole siirtyi hitaasti, pehmein liikkein sängylle istumaan. Ja katsoi taas Aronia odottavasti. Aron totesi, että oli istunut aloilleen ties milloin viimeksi. Puhumattakaan illan aiemmista käänteistä. Hän oli väsynyt niin monella tavalla.

”Joo… Kiitos. Kun…” Aron huomasi nyt olevansa pettynyt, ettei Nicole alkanut udella syytä uima-allaspulahdukselle. Aron oli luovinut Tomasin kaiken kompuroinnin ja väärinkäsitysten yli niin lempeästi kuin osasi, ja perään joutunut ottamaan vastaan Reinan reaktiot. Olisi kiva, jos joku nyt vuorostaan kuuntelisi ja kannattelisi Aronia. Olisiko täysin outoa sysätä sitä hommaa Nicolelelle? Ehkä. Mutta Aron ei juuri nyt jaksanut enempää.

”Tiedätkö sä, kenestä Reina tykkää?” Aron kysyi sitten varovasti. Jos ei, hän ei jaksaisi lähteä selittämään taustoja juurta jaksaen.

”Tomas, se on ollut vuosia ilmeistä jos yhtään on kiinnostanut katsoa niiden kahden tekemisiä tarkemmin”, Nicole totesi aikailematta, ja rykäisi sitten pienesti vaivaantuneesti. Aron huomasi heti rentoutuvansa vähän. Tämähän lähti etenemään. Mutta hän myös kohotti kulmaansa. Nicolea oli siis kiinnostanut katsoa Reinan ja Tomasin tekemisiä, jostain syystä. Aron ei kuitenkaan tarttunut siihen sen enempää.

”Ja lisäksi Sierra ei ole ollut kovin hienovarainen vihjailuissaan Reinalle. On siinäkin ystävä, kaiken kaikkiaan… Tai siis sori, se on sunkin ystävä”, Nicole jatkoi pikaisesti, yrittäen ehkä kääntää Aronin ajatuksia äkkiä toisaalle. Aron kohautti olkiaan.

”No joo. Sierra auttoi meitä aluksi. Ja sitten ollaan tultu toimeen, mutta ei olla nyt tekemisissä paljon. Ja joo, mä olen myös huomannut kaikenlaista siihen ystävyyssuhteeseen liittyen… Ja musta tuntuu, että Reina hiljalleen myös”, Aron mietti ääneen. Siinä ystävyydessä oli paljon yksipuolista venymistä ja myöntymistä, vaikkakaan Sierra ei näyttänyt tekevän mitään ilkeyttään tai tahallaan, ei Sierra ollut sellainen. Reina vain suostui.

”Mutta siis, tää ilta. Tomas suuteli mua. Ja Reina ei reagoinut jär... hyvin, kun kerroin. Me riideltiin ihan kunnolla ja… kaikkea sekavaa”, Aron huokaisi. Hän korjasi sanojaan. Varmasti Reinan reaktio oli järkeenkäypä, vaikkakaan ei Aronille helppo tai kiva. Aronin ei ollut sopivaa tuomita sitä.

”Tomas siis on homo? Noh, toisaalta sitä en olisi arvannut, mutta toisaalta en ole yllättynyt. Sitten mulla on kyllä kysymyksiä. Rikkoisin lupaukseni jotain minuutin takaa, mutta sä aloitit, joten miten on?” Nicole kysyi. Aron nyökkäsi pienesti. ”Mutta jos sä olet Reina siellä alla, eikö sun pitäisi olla iloisempi nyt tosta käänteestä? Vai ootko niin harmissasi Reinan puolesta?” Nicole kysyi.

”Tota… Mä en vastannut siihen suudelmaan. Jotenkin mä pysyin siltä osin Reinana. Mä…” Aron ei tiennyt miten selittää asia selkeästi.

”Sä pysyit heterona. Tykkäät nyt tytöistä. Belindasta. Ainakin jonkin aikaa”, Nicole täydensi ilman, että Aronin tarvitsi. Aron nyökkäsi taas pienesti.

”Noh, Reinan ei auta muuta kuin sulatella asia. Sun ei tartte tuntea huonoa omaatuntoa tai jotain, että sinä olisit pilannut jotain. Kun siltä osin ihmiset ei pysty muuttumaan. Mäkin tiedän sen omakohtaisesti. Sille on syynsä, miksi mä olen katsellut Reinaa. Mutta mä tiedän olla tekemättä mitään aloitetta, se ei katsele tyttöjä ja saisi varmaan slaagin. En halua pilata tätä meidän nykyistä olemista sillä. Olisi kiva, että et kerro tätä Reinalle”, Nicole totesi, kirkkain silmin, suoraan Aronia katsoen. Aron tunsi Nicolen sanojen myötä helpotusta, kiitos juuri näin hän ei ollut pilannut mitään, mutta sitten hämmästyi.

”Joo, en kerro, se tosiaan saisi varmaan slaagin ja ajattelisi ihan liikaa. Sillä oli sulattelemista mussa ja Belindassakin. Mutta… Ai jaa. Mä, tai siis Reina on ollut niin ilmeinen Tomasin kanssa, ettei ole huomannut, että sä… Nyt mä punastun”, Aron naurahti kiusaantuneena ja laski katseensa. ”Mäkin ajattelen nyt ihan liikaa. Mutta joo, en kerro.”

”Kiitos. Mutta en olisi susta uskonut, Reinasta siis, että tosiaan innostuit hyppäämään noin äkkiä Belindan syliin”, Nicole tarttui Aronin sanomisiin. Nojautui ehkä vähän lähemmäs.

”Se meni ennemmin toisin päin. Tai siis…” Aron naurahti taas kiusaantuneena, Nicole kallisti päätään suu pienessä hymyssä. ”No… Tietyllä tavalla musta tuntuu paljon vapaammalta. Olen niin kuin naamioitunut. Voin tehdä enemmän asioita, mitä tekee mieli, eikä tarvitse miettiä, mitä muut ajattelee. Kukaan ei tunne mua. Toisaalta se on yksinäistä ja toisaalta… Joo, vapauttavaa”, Aron mietti.

Nyt Nicole tosiaan selkeästi nojautui lähemmäs. ”Tää on tosi kiehtovaa. Nyt kun olen varma, mä näen suussa niin paljon Reinaa, ja jotenkin kirkkaammin. Että sä olisi enemmän Reina kuin Reina itse. Onko se sitä, että sä et pidättäydy niin paljon siitä, mitä haluat sanoa ja tehdä?” Nicole nosti kätensä, ei koskettanut vielä. Aron katseli Nicolea hetken, mietti. Sitten, vaikka Nicole tiesi, tunsi nyt hänet, mitä hänen tarvitsi pelätä tai miettiä? Kunhan vain teki mitä halusi, jos toinenkin halusi. Aron hymyili toispuoleisesti. 

”Ehkä.” 

”Huolimatta siitä, mitä juuri sanoin… mä olen katsellut myös sua”, Nicole myönsi. Aron nojasi lähemmäs kohti kutsua. Tai kysymystä. Nicolen sormet kävivät Aronin kasvonpiirteillä, jäivät kehystämään silmiä.

Nicolen suudelma oli jotain ihan muuta, kuin mitä Aron oli sinä iltana kokenut. Siinä oli kokemusta ja tarkoitusta molempia, kun aiemmista oli puuttunut se kokemus. Nicolen kädet vaelsivat enemmänkin piirteillä ja iholla. Aron tunsi saavansa luvan samaan.

”Tosta mä tulkitsen, että tää on sulle okei. Mutta selkeyden vuoksi: mä haluan lähinnä kokeilla nyt. En tiedä jatkosta. Tää on uutta mulle, uusi puoli itsellenikin. Onko sulle okei?” Nicole kysyi välissä. Ensimmäistä kertaa sinä iltana, tai oikeastaan ikinä, Nicole kuulosti vähän epävarmalta. Ääni värähti ja oli ohuempi.

”Joo, on okei. Kerro, mitä haluat tehdä ja miten. En pyydä sulta mitään”, Aron valitsi sanansa hitaasti ja rauhallisesti. Aron varoi edelleenkään valehtelemasta. Hän ei pyytäisi. Mutta hän halusi kyllä. Se, mitä oli tapahtunut siellä altaan reunalla, oli tarvinnut keskeyttää. Se oli jäänyt kesken. Mutta Nicolen ei tarvitsisi tietää sitä, nyt kun Aron tiesi, että myös häntä käytetään.

”No, sitten ihan ensimmäisenä sun tarttee lempata mun isoveljen paita”, Nicole vetäytyi kauemmas sanomaan olevinaan vakavana, mutta silmistä näkyi nauru. Aron naurahti ja totteli. Ja sitten tosiaan Nicolen kädet osasivat etsiytyä muuallekin kuin kasvonpiirteille.

”Mä tiedän, että Reinalla on voimaa ja taitoa paiskoa vastustajiaan salilla lattiaan. Mutta suoraan sanoen tiedän sen myös liian nössöksi siihen salin ulkopuolella. Mutta mä oon haaveillut… Mä lupaan sanoa sitten, jos en halua jotain. Mutta en osaa vain jatkuvasti pyytää asioita, vaikka se olisi selkeämpää”, Nicole kertoi.

”Okei. No, sitten testataan vain mihin sun sängyn leveys riittää”, Aron totesi, asetteli kätensä ja jalkansa laskelmoidusti, ja nappasi Nicolen yllättyneen kiljahduksen äkkiä seuraavaan suudelmaan, nyt osat vaihtuneina.

---

Alun perin Reina oli lähtenyt raahustamaan hieman konkaten heti Aronin perään. Jäänyt sitten empimään yläkertaan vieville portaille, että olisiko hänen järkevää kavuta niitä. Sitten ensimmäiset soittimen sävelet saivat Reinan hätkähtämään ja suuntaamaan kohti portaiden vierustan avointa ovea.

”Onko se viulu?” Reina kysyi ovelta yritettyään ensin turhaan nähdä Liamin ohitse.

”Häh? Ai joo, on.” 

”Sori”, Reina pahoitteli, kun Liam kääntyi ympäri vähän hätkähtäen. ”Mun olisi pitänyt koputtaa tai jotain. Keskeytin sut”, Reina pahoitteli. Mutta hänestä tuntui siltä kuin sanat olisivat tulleet automaationa. Ei hän oikeasti tuntenut niin. Tuntenut mitään. Reinasta tuntui illan jäljiltä aivan tyhjiin imetyltä.

”Eeei mulla ollut mitään kesken… Mun piti laittaa tämä pois, ja sitten jäin miettimään vielä… Noh, ei mitään”, Liam mutisi vaikuttaen olevan ajatuksissaan.

”Älä keskeytä mun takia. Voin mennä pois”, Reina kiirehti vakuuttamaan.

”Ei tartte. Istu vaikka tohon sängylle, tai tuolille tohon, johonkin kuitenkin, sä olit loukannut jalkasi. Nicole kertoi”, Liam puolestaan kiirehti viittilöimään. Reina nyökkäsi pienesti ja totteli suunnaten kohti ensimmäisenä viittilöityä sänkyä.

Liam alkoi tapailla jotain, minkä Reina etäisesti tunnisti tutuksi. Hän oli kuullut sen jossain. Mieleen tuli Tomas. Tämän luona? Kauan sitten. Jotain Tomasiin liittyvää ja kauan sitten…

”Onko toi jostain pelistä?” Reina kysyi.

”Joo, aika vanhasta. Mä jaksoin käydä viulutunneilla aikoinaan juuri sen verran, että aloin oppia itsenäisesti soittamaan jotain simppeliä”, Liam selitti. ”Ja siihen se jäi. Ihan hyvä, ei meillä muutenkaan olisi pian ollut sitten varaa. Mutta siis joo ei, ei tullut viuluvirtuoosia minusta”, mies naurahti sitten, kun lyhyt yksinkertainen melodia päättyi. Reina tunnisti, että se alkaisi sitten vain alusta uudestaan. 

”Mikä susta sitten tuli? Mitä sä teet?” Reina kysyi. Hän ei jaksanut miettiä, mitä olisi sopivaa sanoa tai tehdä.

”Noh, sitä sun tätä mitä saan käsiini… Korjaan kaikennäköistä missä on moottori. Ainakin simppelit asiat. Mulla on pieni paja yhdessä autotallissa. Mutta se ei riitä, haalin vuoroja baareista. Lähinnä niitä irtoaa, kun vakkarina oleva kaveri ei ole pääsemässä ja vinkkaa mut tilalle. Ja yks talkkarina oleva kaveri on ottanut mua joillekin keikoille mukaan rassaamaan kiinteistötekniikkaa, mutta se on aika uutta vielä. Ihan mielenkiintoista tosin, kun vaan siinäkin ois enemmän keikkaa”, Liam luetteli samalla, kun soittamisen sijaan keskittyi hetkeksi ilmeisesti tarkastelemaan viulun nauhojen kuntoa. Vai olivatko ne viulun kieliä? Se kuulosti Reinasta oikeammalta.

”Mitä itse ajattelit alkaa tekemään koulun jälkeen? Lähdetkö täältä?” Liam kysyi, kun oli ollut tovi hiljaisuutta – tai siis puhumattomuutta, Liam näppäili viulun kieliä niitä testatessaan.

”Mä en yhtään tiedä. Ja se ahdistaa”, Reina huokaisi.

”En mäkään olisi osannut vielä pari vuotta sitten vastata tohon kysymykseen. En osaa ehkä vieläkään. Mutta riittää, että tietää missä on hyvä, ja mitä tykkää tehdä, niin kyllä se kantaa. Ainakin melko hyvin”, Liam vastasi.

”Mä en tiedä sitäkään. Tai en ole miettinyt. Tai… En tiedä”, Reina huokaisi entistä raskaammin. 

”No… Ainakin sä tykkäät käydä salilla. Ja tykkäät siitä paikasta. Siellähän me ollaan taidettu törmätä eniten viime aikoina”, Liam mietti. Viulusta alkoi soida taas musiikkia. Nyt jotain rauhallista ja hidastempoista. Reina tunnisti sen pelimusiikiksi, mutta ei oikeasti tiennyt, mikä kappale oli kyseessä.

”Joo. Niin tykkään”, Reina säesti. ”Mutta ei siitä mitään palkkaa saa.”

”Dan tykkää. Ja käy. Ja saa palkkaa”, Liam totesi.

”Mutta… En mä tiedä, kai Danilla on joku koulutus, mitä mulla ei ole.”

”Onko?”

”En tiedä, en ole kysynyt. Ja jos on niin… Mä en tiedä haluanko…”

”Sä tykkäät myös tästä paikasta niin paljon, että et haluaisi lähteä opiskelemaan muualle”, Liam totesi, ei kysynyt.

”...joo. Niin se on. En halua lähteä.” Reina ei saanut liikaa aikaa miettiä vastaustensa välissä, Liam puhui nopeasti. Ja viimeisen toteamuksen jälkeen jokin Reinan sisällä rauhoittui, jokin jatkuva puristus lakkasi.

”Mä en halua lähteä minnekään”, Reina toisti hitaammin ja hiljaisemmin. Mutta niin, että Liam yhä kuuli.

”Joo. Toi kuulosta hyvältä lähtökohdalta miettiä sun oma suunta”, Liam nyökkäsi. Sitten hän kokeili ilmeisesti parin eri kappaleen alkua, mutta vaihtoi nopeasti toiseen. Vähän kuin olisi käynyt soittolistaa läpi.

”Ootko sä jutellut näin aiemminkin ihmisten kanssa?” Reina sitten keksi kysyä. Jutustelu vaikutti Liamille täysin luontevalta. Hän oli jotenkin sopivan kiinnostunut lähes täysin vieraan ihmisen mietteistä.

”Nooh… Baaritiskit tuppaavat olemaan vähän sellaisia paikkoja, että tulee puhuttua. Tai lähinnä kuunneltua”, Liam totesi nyt vähän kierrellen, kohensi otettaan viulusta, ja lähti soittamaan vähän reippaampaa kappaletta otsa kurtussa. Reina ei voinut sanoa olevansa musiikissa taitaja, mutta kuulosti, että paljon meni soitossa väärin. 

Sitten soitto lähti luistamaan. Helpompi tai tutumpi kohta. Reina mietti, että odottaa sen loppuun, ennen kuin kiittää Liamia avartavasta juttuseurasta. Liam näytti tykkäävään sen kohdan soittamisesta, ilme nyt rennompana, eikä Reina halunnut keskeyttää. Reina odotti. Ja tunsi olonsa rauhallisemmaksi, rennommaksi, kuin aikoihin. Siinä oli nyt hyvä olla.

”Jos sopii ottaa puheeksi sen jatkon. Haluatko tavata uudestaan vielä näin?” Aron oli tehnyt aloitteen jatkosta samalla kun katseli Nicolea käsittelemässä tukkaansa. Hän kyllä kaipaisi sitä kaiken kloonina tasapainoilun ja kireyden vastapainoksi. 

”Joo, tykkäsin. Tykkään. En tosin hae sitoutumista tai vaadi sitä, jos se on okei?” Aron nyökkäsi välissä. ”Kiva. Voit jäädä tänne nukkumaan, jos haluat, keksin kyllä sulle tilaa. Tykkäsin tosiaan…” Nicole vastasi sanoin vähän haaveilevaan äänensävyyn, ja sitten vielä teoin. Jätti kiireesti puuhansa kesken, vaikka toinen puoli tukasta oli kerätty nutturalle ja toinen roikkui vielä vapaana. Se oli niin lämmintä ja kutsuvaa, että Aronin oli vaikea ajatella mitään muuta kuin Nicolen syliä ja huulia.

”Tota… Kiitos, mutta mun tarttee varmaan etsiä Reina niin mä jätän sut vielä laittautumaan, jos käy”, Aron sitten pyysi irrottautuessaan. ”Tai itse asiassa mä luulen, että Reina tarvitsee mua, eli että ei olisi yksin yöllä...”

”Joo, ymmärrän, teille tapahtui kaikenlaista”, Nicole lupasi kepeästi, ja käsiään välissä laskematta jatkoi tukkansa laittamista. Aron huokaisi pienesti. Tässä huoneessa kaiken pienessä ajassa tapahtuneen jälkeen olisi voinut tuntua kireältä, kiusalliselta. Mutta Nicole käyttäytyi kuin he olisivat pelanneet erän ristinollaa. Melko tuttavallista sellaista tosin.

Aron ehti vasta juuri miettiä, että missä ihmeessä Reina oli, ja miten tämä oli malttanut hengata itsekseen niin kauan (Aron oli menettänyt ajan tajun, mutta kyllä sitä oli täytynyt kulua), kun Liamin ”pst, Aron” kiinnitti hänen huomionsa.

Liam oli lähes kuiskannut, ja viittilöi Aronin luokseen ilman lisäsanoja. Samaa tyyliä noudattaen Aron käveli askeleensa hiljaa asetellen ilmeisesti Liamin huoneeseen.

”...Oho”, Aronilta pääsi hiljaiseen ääneen. Hän ei ollut mitenkään olettanut, että sellainen näky odottaisi häntä Liamin huoneessa. Reina nukkui seinää vasten lysähtäneenä, ilmeisen epämukavassa asennossa, mutta kuitenkin levollisen oloisena. Levollisempana, kuin Aron oli aikoihin nähnyt.

”Ajattelin, että jos sä kuitenkin herättäisit Reinan ennemmin kuin mä. Mutta mä voin auttaa sitten, jos Reinan on yhä vaikea kävellä, te kun konkkasitte jo pitkän matkan tänne”, Liam puhui nyt lähemmäs tavallisella äänellä. Ehkä lähinnä tämä oli odottanut, että Reinan ei tarvitsisi herätä vieraassa paikassa ilman Aronia.

”Aron?” Reina kutsuikin unisesti mumisten ennen kuin Aron ehti vastata Liamille.

”Joo. Huomenta iltaa. Tai yötä. Me nukutaan varmaan kuitenkin muualla”, Aron jutusteli Reinalle pehmeästi, tarkkailen tätä. Reina hymyili pienesti unisesti, ei huolissaan tai nolostuneena tai mitään. Aron vastasi nopeasti hymyyn ja katsoi sitten Liamia epävarmana. Myös Liam hymyili. Heidän vierailunsa, yöpymisensä, oli sujunut vähintäänkin erikoisesti tähän asti. Mutta kukaan ei vaikuttanut pistävän pahakseen.

”Joo, olkkarissa on ihan hyvä vuodesohva. Mä voin Reina ensin auttaa sut sinne, niin voidaan sitten Aronin kanssa ottaa se esille”, Liam lupasi ja asteli Reinan luokse. Reina katseli unisen hölmistyneenä Liamia, lyhyesti Aronia, mutta tarttui sitten Liamin ojennettuun käsivarteen.

”...Oho, no toi ei ihan toimi”, Aron naurahti, kun Liam nousi ylös, ja oli niin pitkä, että hänestä ei ollut Reinalle konkkaustueksi. Mutta Reina taas oli niin vahva, että jäi sitten vain roikkumaan ilmaan.

”Näköjään ei. No jos kuitenkin… Sori sori”, Liam ensin naurahti, mutta kun yritti laskea Reinan alas, tämä sihahti kivusta. Käyttämättömänä nilkka oli tainnut mennä aremmaksi. 

”Ei sattunut pahasti. Mutta… Aron, tuu tänne ja auta virnuilun sijaan jooko”, Reina pyysi kireästi. Varoi nyt katsomasta Liamia. Punastui ehkä vähän. Taisi ainakin herätä kunnolla. Reina vaihtoi kantajaa sulavasti kuin epämuotoinen perunasäkki.

”Kuinka paha sä luulet ton nilkan olevan?” Aron ähkäisi kunhan sai varmasti hyvän otteen Reinasta. Ei hän ajatellut sen olevan paha, Reina sai käyteltyä sitä niin hyvin tullessa. Mutta hänen täytyi sanoa jotain, ettei olisi alkanut vinoilla kenenkään kustannuksella sen sijaan. Monta kaskua oli kielenpäällä, mutta nyt ei ollut niiden aika. Aron syytti mielessään Nicolea, tällä oli jokin estot vapauttava vaikutus.

”Joo, hyvä, mä tästä meenkin sohvaan… Laittamaan sohvaa”, Liam ilmoitti takellellen, ja asteli olohuoneeseen.

”Kiitti Liam”, Reina huusi hätäisesti Liamin perään kuin olisi meinannut unohtaa jotain. ”Niin ja se nilkka, ei se ole pahemmaksi mennyt ainakaan. Unohdin vain vähän, miten nihkeältä se tuntui”, Reina ilmoitti tunnustelunsa ja pyöritteli vähän molempia nilkkojaan.

”No hyvä. Katsotaan sitten aamulla, käveletkö sä täältä kotiin vai mitenkä.” 

”Joo, mutta nyt olohuoneeseen on vain lyhyt matka niin…” Reina yritti lähteä laskeutumaan Aronin sylistä.

”Mutta nyt sä et kävele tänään enää ollenkaan. Lepoa”, Aron käski, veti Reinan tiukemmasti vasten itseään, ja alkoi ottaa pitkiä askeleita kohti sitä olohuonetta. Sieltä kuului sekä Nicolen että Liamin ääniä, sisarukset tuntuivat avaavan vuodesohvan esille ilmeisen tottuneesti.

Matka oli niin lyhyt, että Reina ei ehtinyt protestoimaan, ennen kuin hänet jo laskettiin valmiille pedille. Kuinka kutsuva se olikaan kaikesta narinasta ja kovien vietereiden tuikkimisesta huolimatta.

Aron kiitti Liamia vielä avusta. Liam nyökkäsi vähän vaivaantuneena, mutta kun tämä oli palannut huoneeseensa, ei kulunut kauan, kun jo kuului vaimea kuorsaus. Liamia illan tai alkuyön tapahtumat eivät näyttäneet sen kummemmin painavan. Tai sitten tämä vain oli todella väsynyt.

Yläkerrasta kuului sen sijaan vielä tovi askeleita ja ovien avautumista ja sulkeutumista. Aron saattoi kuvitella, että todellisuuden nyrjähtäminen ehkäisisi levollisesti yöpuulle asettumista itse kullakin. Vaikka olisi niinkin kylmäpäinen ja suoraviivainen kuin Nicole. Tai sitten tuo oli tavallista Nicolelle. Ei Aron Nicolea tuntenut.

Sillä aikaa Reina oli vihdoin päässyt vilkaisemaan kelloa. Sehän oli vaikka mitä, hän oli nukkunut hyvän tovin. Mitä Aron oli sillä aikaa tehnyt, ja missä? 

”Aron?” Reina kutsui, kun Aron mietti, olisiko hänen pitänyt käydä vielä juttelemassa Nicolelle. Aron käänsi selkänsä portaille.

”Mitä sä puuhasit sillä aikaa kun mä torkuin?” Reina kysyi kiertelemättä.

Aron istahti sängyn reunalle syvään huokaisten. Niin no joo tietenkin, kai hänen täytyisi Reinalle joskus kertoa, mitenkä olisi vaikka heti. Ja lisää lokaa niskaan, joka oli saanut kantaa kyllä nyt jo ihan tarpeeksi.

”Nicolea puuhasin. Niin ja ennen kuin kauhistelet sitä, niin lisään soppaan vielä mausteen, että Nicole arvasi meidän olevan klooneja, ja kysyi siitä suoraan, ja mä myönsin että joo, Reina kakkonen tässä hyvää iltaa. Ja sitten me… Niin”, Aron lasketteli tulemaan. Reina veti henkeä terävästi, ja sitten pidätti sitä. Aron saattoi melkein kuulla rattaiden raksutuksen tämän päässä. Mitä tämä tarkoittaisi. Kuka, ketkä kaikki muut alkaisivat arvata. Miten monta korttitaloa tässä yhdessä illassa oli luhistunut. Miten siitä voisi syyttää Aronia jotenkin. Ja Aron toivoi Reinan menevän kloonisalaisuuden paljastumisesta tarpeeksi jumiin, jotta tämä ei kyselisi enempää Aronin ja Nicolen kanssakäymisistä. Voi jehna.

”Vittu mikä ilta, kaikki on ihan sotkussa nyt...” Aron huokaisi perään, ennen kuin Reina ehti sanoa mitään.

”Hei, ei tarvitse olla noin maansa myynyt. Me keksitään taas jotain kyllä. Yritetään ajatella näitä sotkuja jotenkin positiivisen kautta, ennemmin käänteinä”, Reina pyysi, tai lähinnä kysyi lopuksi. Laski kätensä ensin Aronin käsivarrelle rohkaisevasti, mutta sitten itsekin takertui siihen tukea kaivaten.

”Aa, okei…” Aron totesi yllättyneenä. Ehkä Reina ei ollutkaan hänelle vihainen enää. Tai suuttuisi nyt uusista käänteistä. 

”Ootko sä nyt Nicolen kanssa yhdessä?” Reina kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua.

”En… En sillä tavalla, kuin sä ehkä ajattelet että joko ollaan tai ei olla. Mutta me saatetaan tavata vielä lisää”, Aron kertoi.

”Ai jaa… Kyllä sä vielä jonkun pysyvän löydät. Jos haluat”, Reina vastasi. Aronista Reina kuulosti ihmeen rauhalliselta. Tai oikeastaan aika raukealta. Tämä taisi olla todella väsynyt. Ei riittänyt energiaa hermoiluun ja yliajattelemiseen enää.

”Joo. Mä en tiedä… Mutta joo, niin varmaan”, Aron päätyi miettimään ääneen. Hän mietti, pitäisikö sanoa jotain lisää vielä. Että ei hän ehkä osaisi mitään pysyvää haluta tai kaivata. Se ei tuntuisi oikealta, jos hän joku päivä yhtäkkiä katoaisi. Se tuntui mahdolliselta. Ja siinä miettiessä Reinan nojaaminen Aronia vasten kävi raskaammaksi. 

”Jos nyt vain yritetään nukkua”, Aron päätyi vain toteamaan. Reinan tuskin tarvitsisi paljon yrittää.

***

”Äiti palaa kohta yövuorosta niin se voi heittää sitten teidän autolla kotiin. Jos Reinan on vielä hankala kävellä”, Nicole lupasi, painottaen viimeistä lausetta. Aron siis oletti, että tuo kyyti ei olisi tarjolla kovin suopeasti. Arvatenkin, jos toinen on palaamassa yötöistä.

”Joo kiitos tarjouksesta, mutta mä uskon, että pärjätään. Kiitosta vaan yösijasta, aamupalasta, kaikesta…” Aron totesi epävarmana. Olisi kiva lähteä mahdollisimman nopeasti Nicolea vaivaamasta. Ja yö oli jäänyt lyhyeksi, olisi kiva päästä kotiin nukkumaan lisää. Mutta Reina oli kadonnut jonnekin.

”Jos sitä nyt voi aamupalaksi kutsua, kuiva leipäsiivu per nuppi tai jotain”, Nicole hymähti ja pyyhkäisi kädellään kepeästi. ”Teillä on varmaan nyt kiire kotiin. Mutta jos tulee joku sopiva väli, musta olisi tosi kiinnostava kuulla, mitä kaikkea te ootte ideoineet ja säätäneet, jotta sä olet kloonina pystynyt solahtamaan tänne. Virallisuuksien kiemuroiden taklaaminen ja kaikkea”, Nicole pyysi kiinnostuneena.

”Öö, toki, vaikka ei me kyllä olla ihan kaikkea taklattukaan, asia kerrallaan…” Aron vastasi poissaolevana. Missä ihmeessä Reina oli? Kun Liam oli myös jo lähtenyt sinne jonnekin verstaalle tai pajalle ennen muiden heräämistä, Nicole oli kertonut.

Reina hätkähti, kun kuuli Aronin kutsuvan häntä. Reina oli tainnut unohtua Liamin tyhjään huoneeseen pidemmäksi aikaa kuin aikoi. Reinasta tuntui siltä kuin jotain puuttuisi tai olisi unohtunut. Ennen kaikkea hän toivoi, että olisi saanut jutella aamulla vielä Liamin kanssa. Ihan vain jostakin. Eilen oli ollut niin helppo ja vapaa olla. Nicolelta lainaksi saamastaan hupparista huolimatta Reinaa palelsi.

Ehkä kuitenkin juuri Liamin kanssa jutustelun sijaan Reina yritti keksiä mitä tahansa, mikä viivyttäisi kotiin paluuta ja kaikenlaisten sotkujen palauttamista mieleen? Muuten Reina ei olisi ehkä malttanut kulkea tarpeeksi rauhallista tahtia nilkkansa kannalta, mutta nyt askeleet tuntuivat raskailta.

”Mitäköhän kello mahtaa olla? Meillä oli aika rauhallinen tahti. Mikä oli hyvä juttu sinänsä…” Aron mietti kotioven nurkilla. Aurinko oli noussut matkana aikana paljon ylemmäs.

”Se on… Hemmetti. Säkään et ole tainnut vilkaista kännykkää toviin”, Reina henkäisi kaivettuaan kännykän esiin kelloa varten.

”Mä… Siitä loppui akku, ja se varoitti eilen kastuneensa. Sattuneesta syystä. Niin en ole uskaltanut ladata vielä, vaikka olisi löytynyt laturi lainaan”, Aron selitti. ”Miten niin, mikä on pielessä?”

”Mulleon tullut miljoona soittoa ja viestiä kaikilta. Ne kysyy onko mut kidnapattu. Siis oikeasti”, Reina mutisi huultaan purren.

”Me ei kyllä kerrottu kenellekään mihin mentiin….” Aron muisteli vaivaantuneena. Samalla hän ajatteli, että hänen kännykässään tuskin olisi vastaavaa huoliviestien tulvaa hänen peräänsä. Paitsi korkeintaan, että tiedätkö missä Reina on. Mutta sen ääneen purnaaminen ei auttaisi tai toisi iloa juuri nyt.

”Sierralta on tullut kaikkein eniten. Ilmeisesti isä, Rosanna on kyselleet ja soitelleet paljon sille, kun eivät ole saaneet minua kiinni… Sierra sanoo ottaneensa kaikki meiltä jääneet tavarat kotiinsa lähtiessään. Mä vastaan nyt ensin sille ja kiitän sitä ja pahoittelen ja… Voi itku”, Reina mutisi samalla kun räpelsi nopeasti viestiä.

”Entä porukat?” Aron kysyi.

”Eiköhän ne ole tuolla hereillä vastaanottoparaatina”, Reina huokaisi synkeästi. Hän kuulosti sekä turhautuneelta että pelokkaalta.

”Ne on varmasti vain huolissaan, ei vihaisia. Tai lähinnä huolissaan”, Aron yritti vakuuttaa Reinalle. Reina pudisti pienesti päätään ja raahusti vastentahtoisesti Aronin edellä kohti kotiovea.

”Sanoinhan”, Reina ehti sihahtaa Aronille, ennen kuin heidät huomattiin ulko-oven takana ja käytännössä talutettiin sisälle, Rosanna sai toisen kätensä Reinan hartioiden ympärille ja toisen kämmenen Aronin yläselälle niskan alapuolelle.

”Missä ihmeessä te olette olleet koko yön, ettekä ole viitsineet mitään kautta kenellekään kertoa missään vaiheessa?” Rosanna räksytti ääni käheänä. Reina tunnisti siitä ja sojottavista hiuksista, läpitunkevasta katseesta, että Rosannan oli täytynyt valvoa koko yö heidän peräänsä vauhkoten. Isä ja Ramona näyttivät myös valvoneen, mutta ennemmin voipuneilta kuin Rosannan tapaan ylikierroksilla kiehuvalta.

”Teillä molemmilla on kännykät, eikö olekin?” isä ihmetteli pettyneen kuuloisena. Ramona meinasi sanoa jotain, mutta pudisti sitten ääneti päätään. Myös tämän tukka sojotti. Harvinaisesti kokonaan auki. 

”Multa loppui akku…” Aron ensimmäisenä mutisi.

”Sinun idea tämä tietenkin oli, Aron”, Rosanna keskittyikin sitten moittimaan pelkästään Aronia. Aron kavahti yllättyneenä kauemmas. ”Mikä idea?” hän kysyi vähän hölmistyneenä.

”Sanopa sinä se. Reina ei ole ikinä ennen tehnyt mitään tällaista katoamistemppua. Ei itsekseen tai kenenkään muun kanssa. Ja sitten sinä ilmestyt tyhjästä tähän taloon ja, ja…” Rosanna puhkui nenästään ilmaa. Se olisi voinut olla huvittavaa, ellei Rosanna olisi näyttänyt niin raivostuneelta.

”Rosanna, ei ole reilua syyttää yksin Aronia”, Reina ynähti hämmentyneenä. Rosanna oli todella vihainen Aronille. Reinasta tuntui ensimmäistä kertaa tosissaan pahalta hänen oma draamailunsa. Sen takia tässä sopassa oltiin. Hänen olisi pitänyt pystyä sanomaan Aronille okei tämän kertoessa Tomasista, ja he olisivat astelleet yhdessä kaksosten taloon, ja ilta olisi sujunut niin kuin suunniteltu. Mutta Reina oli rynnännyt toiseen suuntaan.

”Olitte siis kuitenkin kahdestaan, että Reina ei ollut yksin? Se on hyvä kuulla”, isä onnistui tarttumaan johonkin myönteiseen seikkaan.

”Ei oltu edes kaksin. Me oltiin Nicolen luona yötä. Ja multa loppui kännykästä akku, ja Reina ei vain muistanut katsoa omaansa”, Aron selitti hitaasti. Hän yritti samalla keksiä jotain lieventäviä asianhaaroja, mutta niitä ei oikein ollut, eikä valehtelusta olisi mitään iloa. Kunpa tämä kuulustelu olisi pian ohi eikä ketään kiinnostaisi kaivella kaikkia taustoja. Koko sotkun selittäminen olisi niin vaivalloista. Aronia väsytti, hän halusi vain käpertyä jonnekin yksin rauhassa nukkumaan.

”Nicolen luona?” Ramona toisti pöyristyneen oloisena. Näytti saavan nyt puhtia ärtyä. Ai niin, niillä oli ollut jotain ihme kiemuroita aikanaan, ensin hyvää kaveria, mutta eivät tulleet oikein toimeen nykyään.

”Niin, kun Reinan nilkka nyrjähti ja se ei voinut kävellä koko matkaa kotiin”, Aron huokaisi. Reina irvisti pienesti itsekseen jo valmiiksi. Aron puhui sen kuuloisesti, että hänkin varmaan arvasi, mitä tuleman piti, mutta ei keksinyt, miten välttääkään sitä.

Aron sai kuulla vielä lisää kunniansa Rosannalta. Moitteita isältä. Jotenkin Nicolen piikittelyksi kääntyviä toruja Ramonalta. Reina ei osannut muuta kuin kuunnella pahoillaan. Kaikki olivat olleet hänestä todella huolissaan. Se huoli purkaantui nyt Aroniin, ja niin kiivaalla tahdilla, ettei Reina keksinyt mitään puolustusta mihinkään väliin. Aron näytti aika pian tuijottavan jonnekin Rosannan läpi kuin olisi jossain muualla ja nyökkäili kaikelle pienesti.

”Meillä jäi vähän yö lyhyeksi, ja lisää uni ja lepo tekisi hyvää varmaan mun nilkallekin”, Reina lopulta keksi ja veti Aronin mukanaan kädestä.

Olohuoneesta kuului sen jälkeen vielä ilotonta mutinaa ja päivittelyä, ennen kuin kaikki tahoillaan hakeutuivat paikkailemaan lyhyeksi tai olemattomaksi jääneitä yöunia. Yläkerrasta ei sen sijaan Reinan ja Aronin jäljiltä kuulunut enää mitään, kun nämä sammuivat heti vaakatasoon päästyään.

Tässä tuli suunnilleen per kuukausi julkaisutahtiin vähän taukoa, elämä kutsui.... Noin muuten tarina lähestyy loppuaan materiaalin puolesta, epilogi enää kuvattavana. Teksti laahaa hieman perässä. Olen aina ollut Sims-tarinoissa innokkaampi pelaaja/kuvien ottaja kuin kirjoittaja. Vaikka ei ehkä uskoisi, kun tekstiä kuitenkin tulee. Köh, etenkin LC Jalavaankin tuli joskus kommenttia, että lyhyemmät osat/vähempikin riittäisi... Noh, sopivina paloina helpompi. Siispä tämäkin osa on taas kahdessa palassa. Lukemisen iloa! Ja mukavaa joulun odotusta, joulua, uutta vuotta, jos/kun seuraava osa saattaa venyä ensi vuoden puolelle. Kun tämä elämäni muuttui aika arvaamattomaksi nyt tässä välissä, iloisesta syystä, mutta kuitenkin.

”Miten menee? Enää ei ainakaan roiku hiuksia vapaana”, Sierra kysyi taas uudella tavalla onko valmista.

”Joo… Tai siis ei, ihan just. Oota säädän vielä vähän että ne on yhtä korkealla”, Reina mutisi keskittyneenä.

”No niin! Valmista, mitä pidät?” Reina julisti sitten. Ohimoiden alla ja niskassa kuumotti ja tuntui nihkeältä. Reina oli puuhannut Sierralle kampausta aika kauan, ja Sierra oli Reinan ehdotukseen suostumisen jälkeen muuttunut aika nopeasti kärsimättömästi.

”Näyttää ihan kivalta ainakin edestä. Annatko käsipeilin pöydältä niin näen takaakin?” Sierra pyysi neutraalein ilmein.

”Mä… joo, heti! Tai siis… Ei se taida olla siinä, onko unohtunut kylppäriin tai jotain?” Reina hosui. 

”Noh, kylppärin peilikaapin ovilla mä joka tapauksessa näen taaksekin”, Sierra totesi ja nousi ylös kireästi hymyillen.

”Tää on ihan hauska, ja saa mun kasvot näyttämään ihan eri muotoisilta! Kiva idea kokeilla, Reina, kiitos”, Sierra huuteli kylppäristä.

”Kiva!” Reina huikkasi.

”Mutta nyt kun mä kääntelen päätä puolelta toiselle niin tää toinen alkoi jo aukeamaan.”

”Mä… Joo, harjoittelen vasta. Oli ihan hauska tehdä, kiitos kun sain kokeilla. Kun… Joo.” Reina vastasi vaivaantuneena.

Reina yritti olla kummemmin pettymättä. Myös Aronilla oli mennyt muutamia kertoja oppia laittamaan Reinan tai oikeastaan kenenkään tukkaa hyvin. Ensin simppelisti, sitten monimutkaisemmin. Aron oli kehottanut myös Reinaa aloittamaan yksinkertaisesta. Reina ei ollut malttanut. Kun oli kuitenkin Aronin kanssa juteltuaan keksinyt, että hänkin voi opetella jotain, moniakin asioita, missä kehittymisestä oli ollut kateellinen Aronille. Kunhan vain lähtisi itsekin kokeilemaan sitä uutta. Mutta ehkä tosiaan ensi kerralla ensin helpommasta.

Kännykkä kävi, värinähälytys taskussa. Reina piti aina vain värinällä, hän ei tykännyt kilistä ja kilkattaa kulkiessaan. Aron viestitti, että hän oli kyllä menossa pian syömään kaupungille, niin kuin oli sopinut Reinan kanssa ajankohdasta, mutta myös Jonas oli ilmaissut olevansa nälkäinen ja lähtisi mukaan. Tiedoksi Reinalle, ei yllätyksenä sitten myöhemmin.

Reina tunsi orastavan hyvän tuulen lässähtävän vähän. Jonas mukana hän ei voisi olla ja jutella niin vapaasti Aronin kanssa. Mutta hyvä tietää etukäteen, niin kuin hän oli pyytänyt Aronilta, ja Aron todennut, ettei sellaisesta ollut liikaa vaivaa.

”Niin kävisikö se nyt? Vai ehkä myöhemmin?” Sierra kysyi. Reina ravisteli päätään pienesti, katkaisi ajatuksensa Aronista. Reina nosti katseensa kysyvänä Sierraan, se riitti, Sierra oli taas heti äänessä.

”Niin siis mietin haluatko kokeilla meikkaamistakin? Voidaan vaikka heti jatkaa, tai sitten joskus. Jos siis sua kiinnostaa”, Sierra tarjosi.

Reina mietti hetken. Mutta se ei houkutellut yhtään. Hän ei kummemmin meikannut. Aron ei ollut alkanut hänelle meikkejä laittamaan. Aron ei ollut myöskään tietty opettanut mitään alkeitakaan meikkaamisesta Reinalle, sitä pitäisi kysyä ennemmin vaikka Ramonalta. Mutta Reinaa ei kiinnostanut sellainen. Eikä Aronia. Eikä Reinaa ollut ennen kiinnostanut toisaalta hiusten laittaminenkaan, eihän? Paitsi sitten kun Aron osasi ja Reina ei. Mutta miksi Aron oli sitten siitä innostunut? Ja miksi nyt Reina, siksikö että Aron… mitä Reina edes oli, mitä Reina halusi?

”Reina?” Sierra kysyi vähän ymmällään kuin epäillen, oliko Reina lakannut ymmärtämästä koko kieltä. Reinalla kesti aivan liian kauan vastata, ja tämä tuijotti lähinnä tyhjin silmin kännykkänsä ruutua, joka oli juuri pimennyt.

Sierran ilme alkoi muuttua juuri huolestuneeksi, kun Reina kohotti katseensa. ”Sori, mä vaan muistin, että olin tälle iltapäivälle sopinut tärkeää menoa Aronin kanssa…” Reina vastasi yhä poissaolevana ja haparoi laittaessaan kännykän taskuunsa. Se ei ollut vale, mutta meno oli sovittu vasta myöhemmäksi.

”Aa, okei, sitten se on niin. Harvoin sä mitään unohdat, mutta sen täytyy olla tärkeää, kun jäädyit noin. Toivottavasti ehdit vielä. Sano terkkuja Aronille”, Sierra nyökytteli. 

”Joo, sori… ja siis, tai siis kiitos. Sanon. Nähdään”, Reina vastasi hämillään kääntyessään lähtemään. Koska hän tunsi, että piti lähteä, piti saada olla yksin. Mutta hänen täytyi tosiaan näyttää ihan jäätyneeltä ja pysähtyneeltä, erikoiselta, kun Sierra ei alkanut yhtään viljelemään dramatiikkaa Reinan joutuessa perumaan heidän yhdessäolon oman mokansa takia. Vaikka se olisikin ollut vain iltapäivä hengailua ilman tarkempaa suunnitelmaa.

Reina vastasi ensin Aronille, että ei sittenkään tulisi syömään Sierran luota. Sitten Reina lähti kävelemään, mutta ei kohti keskustaa ja Aronia, ei kotiinsa, kunhan vain käveli. Mikään paikka ei tuntunut kutsuvalta tai omalta. Kukaan ei tietäisi kaivata häntä pitkään aikaan, kaikki luulisivat Reinan olevan jonkun toisen kanssa. Mutta Reinasta tuntui tyytyväiseltä, hän teki nämä päätökset itse.

***

”No niin, täältä tulee ruokaa”, Sierra julisti juhlavasti.

”Ihan itsekö valmistit paketin ohjeen mukaan paista minuutti molemmin puolin pannulla?” Reina vinoili.

”Ihan itse, ja itsekään et osaisi tehdä tällaisia alusta lähtien itse. Einekset on ihan jees, etenkin kun ei ole useita syömässä tai arvovieraita”, Sierra ilmoitti ja pamautti lautasen pöytään sanojensa painoksi mahdollisimman arkisesti. Molempien silmissä väikkyi huvitus, nauru voisi revetä hetkenä minä hyvänsä. Ensimmäinen suupala tippuikin Reinan haarukasta molempien kikattaessa.

Sierra oli juuri istumassa syömään, kun tämän kännykkä kilkatti viestin merkiksi. Reinan kännykkä kuului tärisevän myös taskussa, ilmeisesti viesti tuli siis yhteiseen ryhmään. Mitään muuta Reina ei hankkinutkaan kuin hameita ja mekkoja joissa oli taskut, taskuttomuus tuntui alastomalta ja avuttomalta. Sierra kiersi innostuneena Reinan viereen luettuaan ensin itse viestin kerran.

”Hei kuule! Tai kyllähän sunkin täytyi tää viesti saada, niin ei mun tarvitse kertoa”, Sierra aloitti kiihtyneenä. ”Esittele nyt mulle kun selvästi haluat”, Reina pyysi huvittuneena.

”Kaksosilla on ex tempore käty. Ja ex tempore käty bileet. Tai ennemmin ehkä ihan vaan kokoontuminen. Tai ainakin sinne on kertynyt porukkaa. Meiltä koulusta, ja sitten myös useita jo jotka on palanneet kesäksi tänne, ketäköhän sä muistat, ainakin Dahlia, ehkä Alissa?” Sierra selosti.

”Dahlia joo… Sä haluat varmaan mennä?” Reina kysyi. Hän muisti hyvin vähän vanhemmasta ikäluokasta nuoria, niitä, jotka suurelta osin olivat lähteneet opiskelemaan pois saarelta. Dahlia oli ollut kiva, vähän aikaa mukana kuntonyrkkeilyssä ja muutenkin käynyt kuntosalilla ja siellä uimassa paljon. Mutta muista Reina hädin tuskin sai kasvoja mieleensä.

”Joo no…” Sierran kännykkä kilkatti lisää, tämä tarrasi taas heti siihen ja vilkaisi viestin.

”No mennään sitten, voidaan varmaan syödä sielläkin. Jos kerran kutsu kävi, ettei odotuteta itseämme”, Reina totesi.

”Äh, ei se niin virallinen kutsu ole, voi mennä jos ehtii ja kiinnostaa, sellainen tiedoksi vaan viesti”, Sierra vastasi vähän vaikeana laittaessaan kännykän taas pois.

”Etkö haluakaan siis mennä?” Reina kysyi yllättyneenä. Sierra oli tykännyt aina pörrätä isommissa porukoissa, oli sitten tuttuja tai puolituttuja.

”Haluan, mutta mun tarttee laittautua ensin, en ole vielä valmis”, Sierra selitti, ja mittaili Reinaa katseellaan, joka muuttui sitten kysyväksi.

”Jos se on vaan ihan kokoontuminen, mä voisin kyllä mennä näin. Mä… Voisin mennä edeltä?” Reina ehdotti varovasti.

”Joo, jos sua menottaa jo niin mene vaan. Mulla voi kestää hetki. Ainakin Jonas vastasi suuntaavansa sinne juuri Aronin ynnä muiden kanssa, niin siellä on tuttuja kyllä jo. Tavataan sitten siellä, okei?” Sierra vastasikin hymyillen ja mielissään.

”Joo, tehdään niin”, Reina vastasi yrittäen tavoitella samaa luonnollisuutta. Vaikka yhtäkkiä kihisikin innosta.

Noinko helppoa se olikin, sanoa ja tehdä mitä halusi? Reinasta tuntui niin kepeältä ja helpota, että hän ehti juosta kohti kaksosten taloa jo pitkän tien pätkän, ennen kuin hoksasi, että oli kuitenkin menossa ihmisten ilmoille, koko matkan juokseminen ei olisi järkevää. Ja kaivoi vihdoin oman kännykkänsä esiin. Hän halusi pyytää Aronia jäämään hieman jälkeen ja ehtiä pitämään tämän kanssa pienen kloonipalaverin.

***

”No niin, perillä. Tässä meitä ei kuulla, mutta me nähdään kaikki. Tunnistatko sä kaikkia?” Reina kysyi Aronilta, kun he tiirasivat altaan toiselle puolelle.

”En. Mutta ei se haittaa, eihän, ei mun kuulukaan tuntea ketään vanhemmista? Kaikki on mulle uusia naamoja taas”, Aron vastasi kepeästi. ”En näe tässä mitään uusia riskejä.” Aron kuulosti innostuneelta. Oikoi kävellyn matkan rypistämiä vaatteitaan parilla kepeällä taputuksella. Reina nyppi oman helmansa reunaa hieman hermostuneena.

Jonaksen ja Alban kanssa juttelevat naiset näyttivät tutuilta Reinalle, ainoina. ”Odota… Mä en kyllä tunne noita kaikkia olenkaan, vain Dahlia ja Alissa on viime vuoden senioreja, noi muut on kyllä vielä vanhempia”, Reina mietti vilkuillen etenkin vieraita miehiä. Mutta sitten toisaalta, kaikki olivat uppoutuneet keskenään keskusteluihin tai peleihin jo. Vieraita vain Reinalle siis.

”Noh, näyttää siltä että vaan pari vuotta vanhempia senioreita. Vielä muutama vuos sitten oltiin samassa koulussa, vaikka ei sitä enää muistetakaan”, Aron vakuutti. Mutta sitten Reina huomasi myös Aronin katseen kiinnittyvän samaan suuntaan, niiden vanhempien miesten. Tosin ehkä eri syystä.

”Belinda…” Reina ei kehdannut enää jatkaa. Hän ei tiennyt, oliko hänen asiansa osoittaa, että Belinda näytti olevan hyvin tuttavallinen yhden miehen kanssa. Nauroi heleästi, nojaili välillä lähemmäs keimailevasti.

”Me vähän kuin sovittiin Belindan kanssa, että oli hauskaa, voidaan vielä joskus sopia tapaaminen, mutta ei tartte rajoittaa tapaamisia vain meidän välille. Ja sitten se ei ole enää viestitellyt. Ei se mitään. Älä kerro kenellekään, mutta ei muakaan enää kiinnostanut ihan niin paljon, loppui se kiinnostus jotenkin”, Aron selitti.

”Okei, kunhan se on molemmille ok, niin se on… ok? Eikö?” Reina tarjosi myötätuntoa epävarmasti.

”Aika lailla noin, kiitos Reina. Hyvä”, Aron kehui katse yhä kaukana. Reina puuskahti lyhyesti ja suoristautui. Katseli uteliaampana ja avoimemmin ympärilleen.

”Entä sitten seuraavaksi?” Reina kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, kun Aron yhä katseli altaan toiselle puolelle, eikä vain Belindan suuntaan.

”Ai heti perään seuraava?” Aron naurahti. Reina näytti huvittuneelta, ilkikuriselta. Tämä oli heti Aronin tavattuaan matkalta ollut jo todella hyvällä tuulella jostain syystä. ”En ole ajatellut…. Mutta jos nyt pitäisi niin…”

”Dahlia?” Reina tarjosi tietäväisesti. Hän perusti tietonsa siihen, että oli hieman ihaillut tätä samoin kuin Belindaa, katsonut ylöspäin, ja minkälaiseksi tuo tunne oli Aronissa kääntynyt.

”No, ehkä. Mutta Dahlia on vanhempi ja… No, voi sitä kokeilla, ei sitä tiedä ennen”, Aron mietti.

”Sä tiedät ennalta jo miltä se näyttää alasti. Oikeastaan miltä lähes kaikki tytöt täällä näyttää alasti, koska uimahalli”, Reina kohotti kulmiaan oivallukselleen.

”Tsiisus Reina, kiitos ei kiitos muistutuksesta!” Aron naurahti, meinasi ensin vitsailla jotain vastaavaa, mutta päätteli sitten, että alkoi jo melkein flirttailla Reinan kanssa. Aron kääntyi havainnostaan nolostuneena ympäri, ja joutui heti kääntämään katseensa uudestaan, kun näki mainitut kaikki tytöt toisella puolella allasta. Voi apua pliis pitäisi ehkä päästä hetkeksi johonkin tilaan, missä ei ole naisia, hän näki ne kaikki alastomana nyt. Reinan esiin nyhtämät muistikuvat eivät suostuneet ihan heti runnoutumaan pois mielikuvituksen eturintamalta. ”Sä oot suorastaan huonon vaikutuksen seuraa, ehkä meidän olisi vain hyvä jatkaa tästä matkaa eri suuntiin, kun tarvitsisi olla ihmisten ilmoilla”, Aron ehdotti ja rykäisi kurkun selvitystä merkitsevästi.

”Sori. Ehkä joo”, Reina myöntyi, mutta ei edelleenkään lakannut virnuilemasta hyvän tuulisesti. Hän tervehti ohi kävellessään Nicolea niin rempseän kovaan ääneen, että tämä säikähti ja tiputti kirjansa. Mutta tämä tervehti yhtä kaikki hymyillen takaisin.

”Aron! Aloin jo miettimään ootko tulossa vai et. Mä ehdin kertomaan jo Dahlialle ja Alissalle, että oot täällä vieraana tänä kesänä”, Jonas tervehti Aronia. Aronin heilautti kättään Jonakselle ja hymyili kiitollisena. Hänen ei tarvinnut enää miettiä, millä aasinsillalla tuppautua mukaan keskusteluun, kun Jonas meni ja avasi hänelle polun.

Reina huomasi tyytyväisenä, kuinka Aron pääsi heti esittäytymään Dahlialle ja Alissallekin. Samalla ihan ohi mennen hän kuuli niiden vieraamman näköisten ihmisten nimet, jotka kuulostivatkin sittenheti tutuilta. ”Äh sori, Lee, mä en muistanut, että säkin olit ehtinyt pyörähtää siellä töissä, tiskin toisella puolella, en mä millään pahalla…” 

”Älä huoli, Belinda! Sille on syynsä miksi mä vain pyörähdin siellä lyhyesti. Mä voin kertoa pari juttua, jos sua kiinnostaa. Meillä oli kuitenkin vähän eri jutut kuin tarjoilijoilla.”

”Joo kerro vaan!” 

”Hei, Andrea, sori kun keskeytän pelin, mutta mä en löytänyt kartalta sitä sun kertomaa paikkaa, voitko sä vielä tavata sen tai jotain?”

”Joo, ihan hetki Maia, niin… Äh, sinne se pallo upposi. Joo ei mitään, näytä miten sä sen kirjoitit.”

Kyllä tämä tästä. Andreakin näytti heti tutummalta, kun kuvitteli tälle liilan sijaan ruskean tukan ja pienemmät silmälasit.

Reina seisahtui altaan reunalle myöhemmin toviksi, hän tai kukaan muukaan ei varmaan yllättynyt, että Alba ja Jonas viettivät taas ison osan iltaa altaassa. Jonas kertoi uivansa jopa jäiden seassa, kun vieraili sukulaistensa luona äitinsä kotimaassa. Albakin olisi ehkä uinut, jos olisi sellaisen tilaisuuden saanut.

Mutta Reina yllättyi sen sijaan siitä, miten Adrian huikkasi tervehdyksen ja hölkkäsi paikalle. Tämä tuli harvemmin ex tempore joukkokokoontumisiin.

”Ai, en tiennyt että olet ehtimässä mukaan! Kiva nähdä”, Reina tervehti, ja yritti muistaa, milloin oli viimeksi Adriania nähnyt. Siitä oli aikaa, verrattuna kouluarkeen ja liikuntakeskuksen ryhmien pyöriessä. Tuon arjen ulkopuolella heidän reittinsä ristesivät näemmä paljon vähemmän.

”Een minä… Tai siis, samoin, kiva nähdä, mutta en ajatellut liittyä mukaan, olen ihan hikinenkin ja kaikkea. Kunhan lenkkireitti toi tänne lähelle ja sitten seurasin ääntä. Kiva ilta teille sattui, viime aikoina on etenkin iltaisin ollut sadekuuroja”, Adrian puuskahti hieman hengästyneenä.

”Joo, kyllä meistä taitaa aika paljon ääntä lähteä…” Reina totesi vähän pettyneenä Adrianin vastauksesta.

Reina huomasi lopulta häilyvänsä kunkin porukan reunamilla, ja vaihtoi tiuhaan reunaa, jolla roikkua. Ei niin yllättäen Sierralla kesti saapua, ja Leta tai June, joiden seurassa Reina tavallisesti luontevammin viihtyi, olivat myös jääneet tulematta. Eikä Reina kehdannut kysellä, tiesiköhän joku näiden tulevan. Se olisi tuntunut töykeältä muita kohtaan, ikään kuin nämä eivät riittäisi Reinalle.

Lähinnä Reina ei tuntenut itsensä jotenkin riittävän muille. Toisin kuin Aron, joka ei ollut hetkeäkään jäänyt joukosta sivuun kerran saavuttuaan.

Adrian alkoi ottaa askeleita takaperin poispäin, teki lähtöä. ”Toivottavasti Danin perhe ei hermostu tästä mökästä”, Reina sitten mietti ääneen pettymystä torpatakseen ja keksiäkseen jotain sanottavaa, siinä tonttien rajoilla kun sattuivat kohtaamaan.

”Ne taitaa olla tän loppuviikon jossain reissussa, juttelin Danin kanssa eilen lyhyesti salilla”, Adrian kertoi. ”Joku viimeinen irtiotto jonnekin rauhallisempaan ennen lapsen syntymää tai jotain.”

”Ai, okei, hyvä niin. Ja itse asiassa hetken rauhoittuminen kuulostaa minustakin hyvältä, voinko hetken olla seurana? Jos siis teet lähtöä”, Reina kysyi.

Adrian jähmettyi paikalleen aivan hetkeksi, mutta nyökkäsi sitten lyhyesti jäyhästi. Reina liittyi hieman Adrianin perään nopeaan askellukseen. Tämä ei enää juossut niin kuin saapuessaan.

Adrian istahti yhtäkkiä selittämättä nurmelle pienen matkan jälkeen. Reina seurasi epävarmana perässä ja laski takamuksensa kuin pelkäisi tantereen polttavan. ”Minulla on melko usein tapana tulla kääntymään tätä kautta, ja jos ilta on kiva, hengähdän hetken”, Adrian selitti katsomatta Reinaan. Reinakin seurasi katseellaan vehreää nurmea rinteeseen, joka laski hiekkasärkille ja siitä mereen. ”Tosin aurinko ehti laskea jo aika alas, auringonlaskussa tämä olisi vielä parempi. Illat pimenevät nopeasti.”

”Tämä on ihan kaunis paikka, kieltämättä. Ja joo, nopeasti pimenevät”, Reina totesi vähän poissaolevana. Aprikoi oloaan, oliko nyt hiljaisuudessa yksin parempi kuin hälyssä ja ihmisten ympäröimänä yksin.

Adrian katseli lähinnä samaan suuntaan kuin Reina, ja välillä Reinaa, mutta ei sanonut enää mitään. Oli niin hiljaista, että Reina kuuli vaatteiden kahahdukset. Ja sitten myös lähestyvät askeleet jo kaukaa.

”Adrian! Ja Reina, oliko niin? Ajattelinkin nähneeni teidän tulleen tänne. Saako istahtaa seuraksi? Tykkäisin vaihtaa kuulumisia”, Dahlia oli hoksannut seurata heitä aika pian.

Ja Adrian tervehti Dahliaa iloisena. Näillä riitti paljon kuulumisten vaihtamista. Ilmeisesti nämä molemmat olivat osuneet aikoinaan uimahallille paljon yhtä aikaa, ja muutenkin salille. 

”Ja vieläkö Dan vetää sitä kuntonyrkkeilyryhmää?”

”Joo”, Reina vastasi nopeasti väliin ennen kuin Adrian ehti.

”Kiva! Se oli kyllä hyvä, olen yrittänyt keksiä kampukselta tai läheltä jotain vastaavaa…” Dahlia huokaisi kaipaavasti. Reina osallistui sen jälkeen keskusteluun sanalla tai parilla. Sekä Dahlia että Adrian katselivat hänen suuntaansa odottavasti aluksi enemmän, mutta näyttivät sitten unohtavan hänet. Reina kuunteli haikean aprikoinnin sijaan lopulta vähän kulmat kurtussa, kuinka Adrian puhui Dahlian kanssa enemmän, niin paljon sanoja ja jutun aiheita, kuin Reinan kanssa tai kuullen ikinä.

”Noh, tämä oli mukava sattuma kaikin puolin. Mutta jatkan nyt lenkin loppuun ennen kuin menee liian myöhäksi. Moikka, Reina! Nähdään taas, Dahlia! Kiva kun palasit tänne kesäksi”.

”Niin siis ainakin pariksi viikoksi”, Dahlia korjasi.

”Ääh, et sinä malta enää täältä lähteäkään siihen mennessä.” Vastaukseksi siihen Dahlia naurahti helähtävästi. Ja niine viimeisine vinoiluineen Adrian jatkoi lenkkiään.

”On kyllä mukava nähdä näin paljon tuttuja heti kerralla”, Dahlia kuului huokaisevan tyytyväisenä.

”Joo, varmasti”, Reina sai todettua hädin tuskin neutraalisti, kun happamuus pyrki ilmeen lisäksi ääneen. Hänestä tuntui jotenkin huijatulta, höplästä vedetyltä.

Dahlia yritti vielä jututtaa Reinaa, ihan ansiokkaasti muistikin esimerkiksi myös Reinalla olevan kaksi isosiskoa, mutta jutut eivät kantaneet pitkälle. Dahlia kuitenkin hymyili koko ajan pienesti, tyytyväisenä.

”On kyllä kiva olla taas täällä”, hän totesi useampaan kertaan, vähän eri sanan kääntein.

Reina sanoi pian haluavansa palata takaisin. ”Jos vaikka Sierra olisi tullut, se sanoi tulevansa myös”, Reina selitti. Mutta kun Adrianin lähdöstä oli jo tovi, Reina ei osannut oikeastaan mököttää enempää. Hän ei halunnut nousta ensimmäisenä kävelemään pois.

”Ai niin, Sierra, nyt muistankin”, Dahlia totesi siihen, ja nousi sitten ylös. Reina seurasi nopeasti perässä. Tänne, Dahlian kanssa, Reina tunsi kuuluvansa vielä vähemmän kuin kaikkien muiden keskelle. Dahlia kävelikin pian Reinan edelle, eikä Reina yrittänyt ottaa tätä kiinni, eikä Dahlia kääntynyt häntä odottamaan.

”No mistäs sinä tupsahdat? Ehdin jo ällistyä, että etkö tullutkaan tänne edeltä tai ehditkö jo lähteä. Mitään viestittämättä”, Sierra puuskahti pienesti turhautuneen oloisena. Reina oli nähnyt kauempaa, kuinka Sierra kuikuili keskittyneesti pihalla hengaavien suuntaan, ja tunsi nyt huonoa omaa tuntoa, ettei ollut kiirehtinyt sen enempää. Sierra oli etsinyt häntä.

”Joo en minä… Tai siis, kävin katsomassa vähän auringonlaskua”, Reina selitti vähän hakien. Sierra kohotti yhtä huolitellun terävää kulmaa, mutta ei udellut enempää.

”Sori, kuulostin tosi syyttävältä. Mulla vaan lähtö venyi ja venyi kun mikään ei suostunut onnistumaan kivasti… Hyvä kun tulit edeltä, sulla olisi käynyt aika pitkäksi siinä säädössä”, Sierra vakuutti. Reina nyökkäsi hämillään. Sierra kiitteli häntä juuri enemmän edeltä tulemisesta kuin ikinä siitä, että Reina jäi odottelemaan Sierran touhuja. Ehkä tosiaan pitäisi miettiä jatkossa enemmän ja irrottautua siitä rutiinista, jos sille ei ole paikkaansa.

”Noh, nyt varmaan voidaan mennä muiden luokse”, Sierra sitten ilmoitti, ja Reina seurasi tiiviisti perässä.

Sillä aikaa Aron oli ehtinyt keksiä jonkin keinon päästä Dahlian kanssa juttusille uudestaan. Tämä kun oli kadonnut jonnekin välissä. Mutta lopulta peli ei ollutkaan hyvä oheistekeminen tutustumiseen. Etenkin, kun paikalle pariksi sattunut Tomas tuntui olevan ihan yhtäkkiä aivan hukassa maalin puolustuksen kanssa, vaikka aiemmin sivusta katsomisen perusteella Aron oli nähnyt tämän olevan ihan kelpo pelaaja. Nytkin pallo pääsi kaikkien rivien ohi ongelmitta kolahtamaan maaliin.

”Ah, ja se taitaa tehdä 6-1. Ja kappas, sain lisää pisaroita käsivarrelle. Täällä taitaa alkaa sataa pian enemmänkin. En väitä, että pelinne on menetetty, mutta ette varmaan ehdi saada tasoittavia tehtyä ennen sateen yltymistä”, Andrea mietti ääneen diplomaattisesti. Koko pelin vaitonaisena, irrallaan keskusteluista pysynyt Tomas ehti samalla kaivaa pallon käsiinsä, ja saatuaan olan kohautukset muilta, tiputti pallon vielä kuitenkin kentälle.

”Niin kai, ja… Vielä yksi? No, noh… Ja sinne meni. 6-2. No mutta kuitenkin. Sade yltyy. Kiitos pelistä Aron ja… Tomas, niinhän? Voidaan jatkaa joskus toiste, tässä näitä iltoja vielä tulee varmasti”, Dahlia jatkoi samalla äänensävyllä. Aron hymyili vähän kireästi. Hänestä tuntui, että Dahlia oli antanut hänen tehdä sen viimeisen maalin. Dahlia hymyili vähintään yhtä kireästi takaisin. Aron päätti, että ei yrittäisi sen enempää etsiytyä ”tutustumaan” tähän illan aikana. Hän kyllä tunsi samankaltaista kutkuttavaa kiinnostusta kuin Belindaan aluksi. Mutta sille ei tainnut olla vastakaikua, ainakaan juuri nyt.

”Äh, just kun mä olen ehtinyt vain minuutteja olla täällä. Ja kyllä kannatti tukkaa taas laittaa”, Sierra huokaisi sateen yltyessä, ja mutisi jälkimmäisen osan vähän hiljempaa, yrittäen pöyhiä suoristuvaa kiharaa takaisin kokoon. Sierran hiukset olivat aina pyrkineet vastustamaan kaikkea kihartamista. 

”Kesäsade on mukavaa. Kokeile nyt, kuinka lämmintä! Pisarat kuivuvat iholta ihan silmien edessä”, Reina puolestaan tunnelmoi. Häntä ei haittaisi vaikka siirtyä katoksen alle ja jatkaa illanviettoa ulkona lempeän ropinan säestäessä. Sierra huokaisi uudestaan tyytymättömänä.

”Ohoi, eipä hypätäkään enää takaisin altaaseen Alba. Katos tonne, tuolla salamoi ihan kunnolla. Tuulee myös sieltä suunnasta. Saatetaan saada ukkosmyräkkä seuraavaksi päälle”, Jonas kuulutti. Se siitä lempeän ropinan säestyksestä.

 ”Voidaan siirtyä sisälle kun tämä näyttää tästä yltyvän. Jos tyypit autatte peittämään jalkapallopelin ja kantamaan astiat sisälle, olisi tosi kiva”, Maia ilmoitti.

”Joo… Ja sitten me tässä varmaan jatketaan kaupungille yhdellä porukalla”, Belinda vastasi siihen kännykkäänsä tarkistellen.

Ilta pimeni nopeasti sadepilvien kertyessä paksummaksi katoksi, vaikkakin tihein ukonilma näytti lopulta kiertävän kauempaa ohi. Jyrähdykset pysyivät alati vaimeina ja kaikkosivat jo kauemmas. Aron katseli ikkunasta, kun kaupungille lähtevä porukka kerääntyi harvojen mukaan sattuneiden sateenvarjojen alle odottamaan taksia. Lähes kaikki vanhemmasta ikäpolvesta, ja sitten Belinda ja Ella. Hetken ajan Aron tunsi ikään kuin jäävänsä porukasta jälkeen, rivistön sulkeutuvan ilman, että hän voisi asettua siihen luontevasti mukaan. 

Mutta sitten edempää käytävän huoneesta kuului kova möly, ja äkkiä sen vaimentuminen kohtuulliseksi. Sen myötä Aron havahtui talon ulkopuolen tapahtumien haikailun sijaan kuulemaan talon sisäiset äänet: valtaosa oli asettunut jo olohuoneeseen. Loput vielä hakivat viimeisiä unohtuneita astioita ulkoa vesisateesta, ovi kävi tiheästi. Ja kaikkien näiden äänet olivat tuttuja. Aronista tuntui kotoisammalta. Ja hän muuttui uteliaaksi, kuka ja mikä mahtoi olla mölyn takana?

”Tomas? Mitä sä täällä itseksesi”, Aron yllättyi. Tomaksella oli kaksi kaukosäädintä aluksi kädessä, mutta Aronin puhuessa hän hätkähti, melkein tiputti toisen ja kolautti ne yhteen käsissään, ja laski sitten molemmat vierelleen sohvalle, ja kädet syliinsä, ja huokaisi. Telkkarissa pyöri jokin ajojahtikohtaus, ilmeisesti keskeltä jotain sarjaa tai leffaa.

”Joo minä, ja Sadien mielestä hänen isänsä ’huippuhankalat tekniset leffavehkeet’”. Tomas nosti ja näytti pienempää kaukosäätimistä. ”Oli vähän konstikasta ilman mitään ohjeistusta, mutta löytyi oikeat kapulat ja kanavat, niin nyt toimii ääni ja kuva molemmat. Kun Sadie mietti, että kunhan ukonilma vielä lisää loittonee, voidaan laittaa joku leffa pyörimään”, Tomas selitti. 

”Mutta se siitä”, Tomas jatkoi kiireen tuntuisesti, kun Aron tuli lähemmäs katsomaan tarkemmin, jos tunnistaisi sarjan. Sitten Tomas sulkikin telkkarin ja äänet. ”Nyt kaikki toimii.” Ja Tomas pomppasi seisomaan niin innokkaasti, että Aron väisti puoli askelta.

”Sä jäit sittenkin tänne myös?” Tomas kysyi jotenkin hengästyneen kuuloisesti. 

”Öö… Joo, tai siis kuinka niin?” Aron kysyi hämillään. Oliko hän missannut jonkun keskustelun?

”Ei kun, mä vaan näin, että Belinda lähti sillä taksilla sen porukan mukana, ja… Niin”, Tomas takelteli.

”Aa, joo”, Aron aloitti hetken kuluttua hitaasti. Tomas näytti odottavalta. ”Kun siis ei me olla yhdessä tai mitään. Niin kuin silloin teidän keittiössä yritin, selitin… Niin”, Aron selitti ja tunsi vähän kiusaantuvansa. Hänestä tuntui kuin tämän asian suhteen he eivät puhuisi lainkaan yhteistä kieltä Tomasin kanssa. Ja ylipäätään ihmetytti, miksi Tomas halusi edes sellaisesta puhua. Aron yritti keksiä jonkun luontevan aiheenvaihdoksen. Tomas ehti kuitenkin ensin, yhä jotenkin hoppuilevan kuuloisena.

”Sun kanssa on ollut tosi mukava viettää aikaa tässä kesällä. Että vaikka sulla ei ollut niin kiva syy taustalla päätyä tänne, mä olen kuitenkin iloinen, että tavattiin sitä kautta”, Tomas sitten sanoi. Aron räpäytti silmiään pari kertaa hämillään, kunnes aivot loksahtivat aiheenvaihdoksen uraan ja kielelle etsiytyi sanottavaa.

”Noh… Pilvien hopeareunukset ja sitä rataa. Mullakin on ollut kivaa täällä. Teidän kanssa”, Aron sanoi vähän tunnustellen. Hän oli tähän asti viettänyt Tomasin kanssa aikaa vain muun porukan ohessa, ei kaksin. Tomasin katse kävi jaloissa, mutta pomppasi äkkiä ylös taas.

”Mä muistan, että ootte Reinan kanssa vain pikkuserkkuja, mutta ootte tosi samanlaisia. Aluksi meinasin kutsua sua Reinaksi. Mutta en siis enää”, Tomas jatkoi, ja naurahti lopuksi hermostuneesti.

”Aa, joo, mä, tai siis me ollaan kuultu jotain ton sorttista muiltakin, ei hätää”, Aron vakuutti hymyillen.

”Haha, no hyvä, etten ole ainoa”, Tomas naurahti nyt helpottuneemmin. Aron tunsi helpotusta ja lämpöä rinnassaan. Hän oli ollut koko ajan varpaillaan, ettei sano tai tee väärin. Kun Tomas vaikutti jotenkin kireältä nyt, kuin tämän olisi sanoistaan huolimatta hankala olla Aronin seurassa. Siinä onneksi nyt hymyilevää Tomasia katsellessa Aron tuli ajatelleeksi, että ymmärsi kyllä, miksi Reina niin kovasti piti Tomasista, siitä miltä tämä näytti. Aika söpö, etenkin nyt noin ujostuneena ja kuitenkin hymyileväisenä. Kun Tomas käänsi katseensa takaisin Aronin puoleen, Aron vastasi rehellisellä hymyllä takaisin.

Aron ei voinut sanoa olevansa mikään asiantuntija. Mutta haparoinnista, hakemisesta, ja muutenkin, tämä oli aika varmasti ensimmäinen kerta, kun Tomas suuteli yhtään ketään. Ja se oli Aron. Päässä kävi köydenveto, toinen puoli yritti käsittää, mitä oikeastaan tapahtui, ja toinen jo selvitellä, mitä kaikkea se merkitsi. Päällimmäisenä tuntui kuitenkin väärältä, niin väärältä, sekä suudella pojan kanssa että Reinan puolesta. Kuitenkaan Aron ei ollut lopulta se, joka vetäytyi kauemmas hetken päästä.

”Mä… No… ” Tomas ei saanut sanotuksi mitään järkevää. Loi odottavan ja aran katseen ylöspäin Aronin silmiin.

”Sori mut… Ei. Sä olet kiva, mutta mä en… Yleensäkään pojista”, Aron keräsi jotain järkevää sanottavaa. Tärkeää sanottavaa. Tomas käänsi katseensa pois ja nyökkäsi pienesti. Puri huultaan.

”Sori, mun olisi pitänyt varmaan kysyä ensin”, Tomas totesi ohuella äänellä.

”Ei se mitään, ei haittaa”, Aron vakuutti ja kuulosti omiin korviinsa konemaiselta.

”Mä kyllä… Yritin. Alkaa tykätä tytöistä. Yritin tykätä Reinasta vuosia”, Tomas naurahti nyt avuttoman kuuloisesti ja kohautti olkiaan. ”Ja sitten sä vain ilmestyit, olette niin samanlaisia, ja jotenkin ajattelin…” Tomas näytti siltä, että päätti niellä loput sanoistaan. ”Sori”, tämä vielä lopuksi toisti. Mutta ajatteli mitä? Että Reinasta on ilmestynyt miespuolinen klooni ihan vain häntä varten? Yhtä todennäköistä kuin mikä tahansa muu selitys tälle kloonautumiselle. Sitten oli tovi hiljaista. Tomas huokaisi uudestaan, tai ehkä lähinnä yritti, se kuulosti kireältä ja ahdistuneelta ynähdykseltä. Ja näytti painuvan aika surkeana kasaan. Samaan aikaan kun Aronin päässä surrasi. Hän yritti kuitenkin palauttaa Tomasin sanoja mieleen, pitää huomionsa tässä.

”Ei sun tarvitse oikeasti pyytää anteeksi, et tehnyt mitään väärää”, Aron vakuutti niin rauhallisesti ja lämpimästi kuin kykeni. ”Mä en vain pysty vastaamaan sun tunteisiin niin kuin sä haluaisit. Ja se selvisi sitten nyt. Me… Asioiden ei tarvitse muuttua tästä. Voidaan nähdä yhä kavereina ja niin edes päin”, Aron selitti. Tomas nyökkäsi vaisusti, suu nykäisi hymyn kaltaisessa. Aron ei keksinyt miten voisi enää tilannetta parantaa. Lähinnä ehkä pahentaa. Tuntui kuristavalta, ahtaalta olla siinä pienessä huoneessa Tomasin kanssa kaksin. Tomaskaan ei enää sanonut mitään, näytti vain vaikealta.

Reina. Reinan täytyi saada tietää. Reina murtuisi oleellisilta osin rikki, hänellä ei olisi ikinä mitään mahdollisuutta Tomasin kanssa, niinhän tämä itsekin juuri sanoi ääneen. Ei mitään. Ei ollut ikinä ollutkaan. Reina oli koko sen ajan liihotellut turhaan mahdottomissa kuvitelmissa. Eli yhä itselleen kertomassa valheessa. Ja samalla Aron päätti sen syyksi poistua tilanteesta.

Aronista tuntui heti vähemmän kuristavalta ja vapaammalta, kun pääsi toiseen, isompaan tilaan, jossa oli muitakin ihmisiä. Tuttuja ihmisiä, jotka jutustelivat tutusti keskenään, tutuista aiheistakin. Mutta Reinaa ei näkynyt. Ehkä toisaalta hyvä niin, Aronin pitäisi saada tämä sivummalle.

”Jos etsit Reinaa, se vielä auttaa ulkona vesisateessa. Ihan sama jo ehkä tässä vaiheessa, lautaset huuhtoutuu siellä siinä missä pestessäkin…” Sierra huomasi Aronin hakevan katseen.

Aron kääntyi yllättyneenä ulko-oven suuntaan. Vieläkö siellä siivottiin? Tuntui, että hän oli viettänyt Tomasin kanssa siinä TV-huoneessa ikuisuuden. Mutta oikeasti oli kulunut minuutti pari. Kuinka paljon ehtikään siinä ajassa muuttua.

”Nämä taitavat olla viimeiset. Ihan vain vähän uitettuja hodareita jollekin nälkäiselle”, Andrea totesi hilpeästi, ja kaatoi vähän lautaselta vettä maahan. ”Voi kun kiva. Mä pyysin Sadieta hakemaan ne grilliltä jo aikoja sitten mutta mitäköhän se tällä kertaa…” Maia päätyi mutisemaan loppuosan niin hiljaa siskonsa ailahtelevaisuudesta, ettei Aron kuullut. Mutta oli kuullut vastaavat päivittelyt monta kertaa aiemmin ja osasi arvata, mistä tämä mutisi.

”Reina odota”, Aronin täytyi kiirehtiä suoraan Reinan puheille saadakseen tämän pysähtymään ajoissa. Ei ehtinyt miettimään, mitä sanoisi, miten esittäisi asiansa, mikä oli edes se asia? Moi Reina Tomas pussasi mua just äsken? Ehkä kuitenkin jotain muuta.

”Mitä… Aa, sun tarttee sanoa jotain niin, että muut ei kuule? Sateesta huolimatta?” Reina hoksasi ja pysähtyi, vaikka kuulosti tuohtuneelta.

”Joo. Mä juttelin Tomasin kanssa…” Aron aloitti, mutta puuskahti ja pyyhkäisi kasvoillaan valuvaa vettä turhautuneena. Miten hän pääsisi sanomaan sen mitä aikoi? Että Reinan olisi pakko unohtaa Tomas, se haikailu oli ihan toivotonta. Sen hän oli tullut kertomaan, niinhän. Tarvitsisi kertoa vain kyseiseen oivallukseen johtaneet tapahtumatkin, jotenkin järkevästi.

”Niin?” Reina vaati.

”Tomas suuteli mua. Se tykkää pojista, vain pojista. Niin sä et… Sulla ei ole mitään mahdollisuuksia, ihan turhaa”, Aron puuskahti. Reinan ilme meni ensin kummastuneen keskittyneeksi kuin Aron olisi juuri puhunut ihan vierasta kieltä, ja Reina yrittäisi ymmärtää. Sitten Reina pudisti pienesti ja äkäisesti päätään. Pisarat lensivät kastuneiden hiusten kärjistä.

”Sä et puhu totta”, Reina ilmoitti varmana.

”En mä tollaista keksisi! Miksi mä… Reina!” Aron ei saanut uutta tilaisuutta muotoilla sanojaan.

”Miten kaikki menee koko ajan absurdimmaksi ja päin honkia näin…” Aron mietti, kun ei keksinyt muuta kuin juosta kai tunnekuohusta horjahtelevan Reinan perään. Kukaan ei toivottavasti näkisi pimeään ulos, miten he pinkoivat perätysten vesisateessa pitkin pihaa, saati ehtisi ihmettelemään, mihin he jäivät.

Aron haroi pimeässä itsensä läpi samasta tonttirajan puskan aukosta kuin Reina. Märän nihkeät oksat tuntuivat puistattavilta käsivarsia vasten. Typerä pakoleikki jäi kuitenkin siihen, kun Reina pysähtyi seuraavan uima-altaan kohdalle. Tai niin Aron ajatteli, kunnes Reina kääntyi lähteäkseen kiertämään allasta. Aron harppoi välimatkan kiinni ensin.

”Reina pysähdy. Meidän tarttee puhua, vai meinaatko juosta lopun elämäsi karkuun”, Aron kysyi ärsyyntyneenä ja sai vastaukseksi silmien pyöräytyksen ja tuhahduksen. Reina väänsi itsensä jo valmiiksi kevyestä otteesta irti helposti, otti askeleen taaksepäin, mutta ei yrittänyt jatkaa matkaansa. Reinan katse kävi sitten hetkeksi altaan edustan talossa. Aronkin uskoi tunnistavansa sen, ja tunsi epämiellyttävän värähdyksen kulkevan lävitseen. He olivat Danin perheen talolla, mutta se oli pimeän ja tyhjän oloinen.

“No, mitä sä haluat”, Reina puskahti. Reinan silmissä oli poikkeuksellisen kipakka ja luotaantyöntävä kipinä. 

“Sitä, että sä käyttäytyisit järkevästi”, Aron totesi ja yritti sulkea etäisyyden järkevämmäksi keskustelulle. Katsoen vielä sivusilmällä pimeää taloa kuin siellä voisi räpsähtää valot päälle hetkenä minä hyvänsä. Mutta talo pysyi pimeänä, ei ottanut osaa eikä arpaa eikä auttanut tähän tilanteeseen. Reina perääntyi jäljellä olevan tuuman aivan altaan reunalle. Aron levitti kätensä ja tämän suu painui tiukaksi tyytymättömäksi viivaksi.

“Älä nyt altaaseen peruta. Ja jos nyt voisit edes jutella järkev-”

“Järkevästi? Heti sen perään kun sä meet tekemään niin mulle? Niin tasan tarkkaan kuin tiedätkin, mitä mä Tomaksesta toivoin ja ajattelin!” Reina syytti pöyristyneenä. Aronin käsi kävi otsalla äkäisesti ja turhautuneena.

“Joo, tiesin. Mutta toisin kuin sä, heti kun älysin, mitä Tomas kertoi ja mistä oli kyse, tiesin, että ei toista ihmistä voi ikinä muuttaa sillä tavalla omien toiveiden mukaiseksi. Ja luulin, että myös sä olisit ajatellut samoin. Jos olisin tietänyt, että sä reagoisit tällä tavalla, niin…” Aron selitti kyllästyneen kuuloisena.

“Mitä? Olisit pitänyt omana tietonasi ja pettänyt-”

“Mä mitään pettänyt, ette te olleet ikinä yhdessä ettekä tule olemaakaan, usko jo!” Aron sai turhautumisesta ääneensä sellaista jyrkkää syvyyttä, että hätkähti vähän itsekin taemmas sen kumua. Hän kuulosti vihaiselta mieheltä ja säikähti sitä. Ja heti perään niitä kyyneleitä, jotka nousivat Reinan silmiin.

“En mä sitä, vaan olisit pettänyt mun luottamuksen siinä, että me ei jäädä kumpikaan mistään paitsi”, Reina sanoi hiljaa ja nikottelevasti.

“Sä sen lupasit mulle, enkä mä sulle”, Aron muisti ontolla äänellä. Ja toisaalta heillä oli esimerkiksi Belindasta ollut yhteisymmärrys, että kaikkea ei sovi sittenkään jakaa. Tämä oli vaikeaa. Ja Tomas siinä vyyhdissä erityistapaus.

“Ja nyt mä jään paitsi, kaikesta Tomaksen kanssa… Kun mä kuvittelin”, Reina puri alahuultaan ja kädet hakeutuivat halaamaan omaa kehoa ahdistuksen pidättelemiseksi.

“No älä kuvittele, keksi jotain muuta”, Aron ynähti turhautuneena. Miksei Reina tuntunut saavan asennoiduttua uudestaan niin kuin hän? Niin kuin olisi jäänyt levy päälle? Todella ärsyttävää.

“En mä voi noin vaan keskeyttää ajatuksiani!”

Aron kyllästyi väittelemään sanoilla.

Heti perään Aron vetäytyi kauemmas molemmat kädet hiuksia turhautuneena haroen. Mikä häneen oli mennyt. Turhautumisen tunne oli päässyt kiehahtamaan yli. Hetken hirvitys ehti kylmentää sisintä, Aron oli yksin ainoa altaalla, kunnes Reina pärski itsensä oikein päin ja pinnalle.

“Sori, mä en tiedä mikä muhun meni, mut mä vaan ajattelin että jos jokin keskeyttää ajatukset niin…” Aron selitti rientäessään auttamaan Reinaa ylös tahattomasta allaspulahduksesta pyytämättäkin.

Ja kunhan Reina oli saanut tarpeeksi hyvin kammettua itselleen otteen Aronista, Reina vastasi hyvin ymmärrettävällä tavalla.

“No, mitäs sitten. Ollaan tasoissa”, Aron puuskahti päästyään pinnalle ja räpyteltyään vedet silmistään.

“Ei olla. Sulla on jotain mitä mä en voi ikinä saada, sait jotain mitä mä aina toivoin ja kuvittelin itselleni, se ensisuudelma, ja sitten kaikki….”, Reina vastasi voimattomalla äänellä, kun Aron oli odottanut lisää riitaa ja kipinää. Polski sen verran pitkään pinnalla, että tämän kasvoista erotti allasvettä seuraavat kyyneleet. Hetken aikaa kuului vain altaaseen satavan veden vaimeaa kohinaa ja liplatusta.

“Reina…” Aron ei keksinyt mitään auttavia sanoja. Reina laski katseensa altaan pintaan kuin hämillään siitä, mitä hänen pitäisi tehdä seuraavaksi. Aron tunsi tarvetta korjata ja korvata tapahtuneen jotenkin, olla jättämättä jälkeen.

“Se… Se meni näin.” Reina nosti katseensa eikä säikähtänyt. Sade alkoi hiipua, kohina ja liplatus heidän ympärillään vaimenivat, mutta kuuluivat silti, sillä oli niin hiljaista ja rauhallista.

...

Reinasta tuntui jotenkin tosi väsyneeltä, ja altaasta mitään sanomatta kömpimisen jälkeen hän kierähti selälleen ilta-auringon lämmittämille laatoille. Sadevesi oli lämmintä eikä ollut viilentänyt niitä vielä.

“Entäs… entäs nyt?” Aron kysyi varovasti, kun oli odottanut tarpeeksi, mitä Reina tekisi. Ei mitään. Aron oli aloittanut ja tehnyt kaiken. Reina oli seurannut hapuilevan kokeilevasti mukana, hampaiden kolahdukset ja kaikki. Tietenkin. Reinalla ei ollut mitään kokemusta. Aron oli vienyt sen kysymättä. Oliko ensisuudelma jotain sellaista jonka voi antaa tai ottaa tai pyytää? Pitäisikö siitä tuntea huonoa omatuntoa? Aron tunsi. Kaikkien Reinan ruusuisten ja lapsellisten kuvitelmien jälkeen se oli kuitenkin jotain, mitä Reina oli tosissaan odottanut ja toivonut. Ja minkä Aron olisi halunnut Reinalle antaa, Tomaksen kanssa, jos suinkin jotenkin mahdollista. Mutta ei. Tämä oli vähintä ja lähintä, hänen päänsä oli päättänyt. 

”Mitä sä ajattelet?” Aron yritti aloittaa keskustelun uudestaan, kun Reina vaikutti siltä kuin olisi kokonaan unohtanut hänet, kadonnut johonkin omaan maailmaansa kirkastuvaa öistä taivasta tuijotellessaan.

”Se ei tuntunut mitenkään räiskyvän erikoiselta. Niin kuin jostain leffoista tai kirjoista voisi kuvitella. Oudolta vaan. Tai en mä tiedä”, Reina vastasi ontosti taivaalle.

”Ei mustakaan. Tomaksen kanssa. Kun jos ei ole mitään tunteita niin… niin sitten ei tunnu”, Aron yritti myötäillä.

”Tai siis en mä tarkoittanut että en tuntenut mitään. Huulet… tuntee tosi paljon. Mutta ei se silti ollut yhtään sellaista kuin kuvittelin tai haaveilin.”

”Mä tunnen itseni ihan typeräksi. Ihan kuin joku muu olisi juuri vinkunut Tomaksen perään lapsellisesti, mutta se olin minä”, Reina huokaisi sitten ja peitti kasvonsa hetkeksi käsillään, ennen kuin kädet jäivät korkeammalle. Osoittaen jotain ilmettä ja tunnetta, ja se olikin suunnaton nolostus. Aron käänsi katseensa ensin säikähtäneenä Reinaan yllättävästä liikkeestä, mutta ei pystynyt vahingossakaan kohtaamaan tämän katsetta.

”Ei tartte. Se on kai aika tavallista, tiedäthän, yksipuoliset tunteet. Oli syy siihen yksipuolisuuteen mikä tahansa”, Aron mietti kireästi ääneen katsellen jonnekin Reinan ohi. Siitä Reinan täytyi puhua, etteivät hänen prinsessasatukuvitelmansa olleet toteutuneet ensisuudelman suhteen Tomasin kanssa eivätkä nyt toteutuisikaan. Reina oli hetken hiljaa, mietti.

”En mä oikeastaan vain sitä meinannut, vaan se suuteleminen oli muuten vain ihan erilaista, mä en osannut kuvitella mitään todellisuuteen päinkään, vaan ihan typerästi...” Reina mutisi silmät ummessa, kulmat äkäisesti kurtussa.

Eivätkä ne kuvitelmat olisi varmaan kyllä ikinä toteutuneetkaan, koska sadut ovat satuja ja todellisten ihmisten tekemiset sitten… niin totta. Mitenkään muuten Aron ei osannut muotoilla omia kokemuksiaan. Belindan kanssa. Tomaksen.

”Mutta mä en osaa kuvitella ihastuvani kehenkään muuhun ikinä”, Reina huokaisi.

”No vaikeaa se olisikin, kun et ole todennäköisesti tavannut sitä muuta vielä”, Aron jo uskalsi naurahtaa ja loi Reinaan toispuoleisen hymyn. Katsoi Reinaa. ”Sun tarttee olla vain kärsivällinen. Eikä edes pitkään.” Mittaili katseellaan, yritti miettiä miten saada tämä näkemään itsensä niin kuin Aron näki.

Ei olisi pitänyt ”Ymmärrätkö sä edes kuinka upea sä olet?” Ei olisi pitänyt suudella sitä. Reinan pitkä tukka oli levinnyt tämän alle ja keholle ”Miltä sä näytät ton mielettömän tukan kanssa,” kuin silkkiseksi hunnuksi ”minkälainen kroppa sulla on vuosien urheiluharrastamisesta” litimärkä mekko painautui kiinni kehoon ”ja miten kekseliäs, empaattinen ja ystävällinen sä olet? Kaikki jätkät on täällä sokeita” eikä jättänyt mitään mielikuvituksen varaan ”tai tyhmiä tai molempaa.” Tsiisus. Aron siirsi katseensa säikähtäneenä jonnekin puskaan, mutta tunsi kuin poltteena Reinan hämmästyksestä levinneiden silmien syytöksen. Aron ei sanapulautuksensa jälkeen uskaltanut katsoa enää vahingossakaan mitään muuta. Kun sitten tämä voisi mennä entistä enemmän pilalle. Reina ei voisi mitenkään enää tuntea oloaan hänen seurassaan turvalliseksi tai mukavaksi tämän jälkeen. Aron oli pilannut kaiken. Miksi teit sen. Typerä. Aron hoksasi kompuroida kauemmas.

Reina kohottautui hitaasti istumaan. Aron havahtui omasta äimistyksestään seuraamaan varuillaan tämän liikkeitä, ilmeitä. Reina nojautui mitään sanomatta lähemmäs ja antoi hyvin kevyen kokeilevan suudelman huulille, tai vähän sivuun, mihin yletti.

”Ei sun tartte, mun ei olisi pitänyt…” Aron aloitti, mutta seuraavaksi Reina laski sirot sormensa samaan kohtaan kuin mitä oli juuri suudellut.

”Sä et valehdellut, ethän?” Aron pudisti pienesti päätään, ja nosti katseensa. Eikä saanut paettua enää. ”Miten sä kuvittelet, että mä voisin haluta tehdä mitään muuta sen jälkeen, kun mies suutelee ensin ja sitten kuulen miehen käyttävän vilpittömästi itsestäni tuollaisia sanoja?”

”Joo”, Aron vastasi ja oli kuin kaikki aivotoiminta olisi uhannut loksahtaa pois päältä. Reina tarttui häneen. Hän tarttui Reinaan, kovasti, yrittäen pitää sitten otteensa paikoillaan, kun kädet olivat kerran sen verran karanneet. Toisen kasvot olivat niin lähellä, aivan tavoitettavissa.

Suudelma muuttui nopeasti kokeilevasta joksikin muuksi, joksikin Aronille tutummaksi. ”Sormenpäissä kihelmöi”, Reina henkäisi, puoliksi yllättyneen ja huvittuneen kuuloisena. Hän tarttui Aronin paitaan hetkeksi kouristuksen omaisesti tiukemmin. Aron ei ollut ennen kuullut sellaista äänensävyä Reinalta, tämä oli hetken kuin vieras, joku toinen, joku toinen Aronin sylissä haluamassa olla hänen kanssaan. Reinan kädet hakeutuivat kaulalla ja niskassa iholle, sinne mitä paita ei peittänyt. Voi kun olisikin. Mutta Reina, se oli yhä Reina, Aronin pitäisi lopettaa tämä, Reina ei osaisi. Aron vetäytyi kauemmas Reinan seuraavan kurkotuksen ulottuvilta, jotta sai pidettyä suunsa vapaana.

”Mä yritän kovasti muistaa että me ollaan klooneja tai jotain, jotta tää alkaisi tuntumaan tarpeeksi oudolta ja mä voisin nousta ylös ja lähteä menemään. Voisitko sä auttaa, Reina”, Aron pyysi hitaasti asetelluin sanoin.

”Haluatko sä lähteä?” Reina kysyi pysäyttäen kaiken liikkeen aloilleen.

”Säkin haluat, lopulta, jos saisit hetken tilaa ajatella”, Aron vakuutti karhealla äänellä, nielaisi, suu tuntui kuivalta uimisesta ja sateesta huolimatta. Reina ei vastannut mitään. Mutta Aron kuuli tämän syvän ja hidastuneen hengityksen rytmin, silmät näyttivät tummilta ja syviltä. Aron tunnisti sen kaiken, mutta ei hän ollut ikinä ajatellutkaan Reinaa sellaisena. Tämä ei tuntunut oikealta.

”Pliis, Reina, muista mitä me ollaan”, Aron pyysi. Reina jännittyi, ja vetäytyi kankeasti ja horjahdellen kauemmas, varoen nyt koskemasta Aronia yhtään enempää kuin tämä yhtäkkiä polttaisi.

”Ei helvetti, mä olen ihan sotku, anteeksi Aron hirveästi mun ei olisi pitänyt…” Reina alkoi sopertaa tärisevällä äänellä. Ja koko Reina tärisi.

”Ei hätää, mulla ei ole hätää, ei ole sullakaan. Ei tarvitse panikoida. Tai pyydellä anteeksi. Tää kuulostaa nyt ehkä vähän väärältä, mutta sä et olisi voinut tehdä mulle mitään, mitä mä en olisi halunnut tapahtuvaksi, mutta se vain oli väärin”, joku onnistui puhumaan Aronin äänellä oikeat sanat rauhoittavasti, vaikka raajat tuntuivat puutuneilta pökkelöiltä ja pää epätodellisuuden sumun valtaamalta. Kuka oli yhtäkkiä pudottanut Aronin tähän pähkähulluun skenaarioon? Aron pyrki kuitenkin pitämään langat käsissään, kuljettamaan heitä kauemmas siitä… horjahduksesta. Reina nyökkäsi kireästi.

”Sitten varmaan mennään kotiin… Haluutko että kävellään vähän erillään?” Aron kysyi.

”Mä… luulen, että me ei voida. Mä oon astunut jossain vaiheessa huonosti mun jalalla. Nilkkaan vihloo”, Reina vastasi ohuella äänellä. Kuin kapasiteettia puhumiseen ei enää juuri olisi, mutta pakko se oli kertoa. Aron muisti ehkä nähneensä Reinan liukastuneen märkään ruohoon, kun he ryntäsivät altaan reunalle.

Aron huokaisi syvään. ”Okei, anna mä autan sut ylös.” Aron tarjosi kätensä. Reina tarttui siihen ensin arasti, mutta yrittäessään ponnistaa jaloilleen ähkäisi kivusta ja otti kunnon otteen. Sellaisella asenteella, että nyt tarvitsee saada homma tehtyä.

”Mitä te täällä pimeässä ja sateessa kompuroitte?” Nicolen ääni säikäytti molemmat.

”Reina nyrjäytti nilkkansa”, Aron vastasi konemaisesti. 

”Okei…” Nicole vastasi siihen odottavasti. Mutta ei saanut lisää selitystä. ”Teillä on pitkä matka kotiin ja kello on vaikka mitä. Haluatteko tulla meille yöksi? Tai siis, varmaan kaksostenkin talolla voi punkata, mutta Andrea taikoi jostain monta pulloa punkkua esiin ja mua ei ainakaan kiinnostanut jäädä katsomaan sitä menoa enää”, Nicole selitti. 

”Joo, kiitos, mennään teille”, Reina vuorostaan vastasi konemaisesti. Hänestä tuntui, että tilannetta olisi pitänyt miettiä enemmän, muistella taaksepäin, mitä kaikkea jäi kesken, kun he Aronin kanssa… Mutta siinä tuntui olevan kynnys, jota Reina ei halunnut ajatella. Jonka yli hän ei halunnut astua. Tuntui helpommalta ja selkeämmältä lähteä konkkaamaan Aronin tukemana Nicolen perässä. Siitä huolimatta, että Reina ei edes muistanut, missä Nicole asui.

 

***

No niin, siinä A-osa. B-osa tulee sitten aikanaan jatkumaan tapahtumiltaan ihan hetisuoraan tähän perään. Niin kuin tämän tarinan A ja B osat ovat aika lailla tehneet.

Sitten, tämän osan sattumuskuvat! 

En yhtään tiedä mitä tässä yritetään. Tai miksi se ei voinut onnistua, koko iso piha olisi ollut tilaa asettua oikein….

Hupskeikkaa melkein päätyi tarinaan tämä kuva. Kunnes huomasin oho vänkyrä käsi.

Toinen osa, joka onnistui pysymään sopivan mittaisena yhtenä pakettina! Lukemisen iloa!

*****

”Kännykkä, ruoka, herrasvaatteet… Ei kai sitä muuta ihminen nuori mies tarvitse elääkseen, tuossa tärkeysjärjestyksessä”, Ramona hörähti maalatessaan.

”Onneksi Aron sai kloonautuessa saman jaksamisen kuin sä, kun ei teitä kumpaakaan taksit ja bussit kiinnosta, niin ei ole tarvinnut kulkemista ympätä vielä muun mukaan.”

”Mutta on tossa jo tarpeeksi… Kun me ollaan Aronin kanssa mietitty tätä. Aroniin on mennyt rahaa. Sä olet maksanut kaiken. Tai antanut isälle, kun se on ostanut ruoat,” Reina yritti aloittaa.

”Ei kun mä pyysin yhtä palveluksen velkaa olevaa kaveria pyörittämään tilinsä kautta ja maksamaan isälle, niin se tulee olevinaan joltain vieraalta tililtä, mä väitän Aronin lähi perheenjäseneksi. Kato kun on kulisseja ylläpidettävänä, niin kaikki tällaiset yksityiskohdat on parasta lumelisää”, Ramona oikaisi innostuneen kiihtyneenä. Kuin punoisi hienoakin tarinan juonta.

”Aa, no, kiitos, sitä suuremmalla syyllä sulla on ollut enemmän vaivaa sen rahanmenon päälle… Kiitos. Pitäisikö mun etsiä jostain osaksi aikaa töitä kesälle? Ja Aronin myös? Kun mulla ei ole just nyt kummoisia rahoja”, Reina mietti.

”Nääh, mulla on ihan hyvin ylimääräistä, niin ei ole kiire saada takaisinmaksua. Laitan talteen sulle velan korkealla korolla, niin kuittaat sitten joskus”, Ramona tokaisi kepeästi ja vinkkasi olkansa yli silmää. Reina hymyili toispuoleisesti.

”Sulla on, tai siis teillä kahdella on ihan tarpeeksi miettimistä ja selviämistä ilman jotain rahasotkujakin. En mä oikeasti laita mitään korkeaa korkoa”, Ramona vakuutti vielä valmistuvalle taululle, kun näki Reinan innottoman vastauksen.

”...Joo, kiitos.”

”Mä aattelinkin kuulleeni teidän ääniä täältä”, Aron asteli huoneeseen koputtamatta.

”Ai sä kuulet ääääääniä”, Ramona vinoili vähän. Tämän mieliala maalatessa oli usein erikoinen sekoitus keskittynyttä ja hilpeää. Hän ei huomannut, kuinka Reina ja Aron katsahtivat toisiinsa, mutta Reina kääntyi pian pois kuin olisi säikähtänyt.

”Niin sitten kai. Mistä te puhuitte? Vai oliko se jotain salaisia tyttöjen juttuja?” Aron naurahti etsiessään jonkin suinkin vapaan paikan. Sellainen löytyi tavaroiden keskelle piiritetyltä pieneltä sohvalta. Reinan vakipaikka eli sänky oli jo varattu. Jossain vaiheessa Aron ja Reina olivat mahtuneet istumaan sille yhtä aikaa. 

”Ei suinkaan”, Ramona vakuutti. Mutta sitten huoneeseen tuli venyvä hiljaisuus, joka asettui painostavaksi ja kiinteäksi. Siihen olisi voinut joku peräti törmätä.

”Mä taidan mennä nyt”, Reina ilmoitti pian.

”Odota, mä voin kyllä mennä, jos teillä oli jotain kesken”, Aron kiirehti kompuroimaan ylös. Joku pensselikori taisi kaatua.

”Ei kun mä olin menossa nukkumaan muutenkin pian”, Reina toisti.

”Ai niin, kello taitaa olla aika paljon…” Aron totesi ääni hiipuen. Oikeastaan hän ei tuntenut tätä luontevaksi ajalle Reinalle käydä yöpuulle. Kaksi ovea kävi, ja Reina oli seinän takana. Tai no, Aronista tuntui, että ehkä saman tien toisella puolella saarta.

”Eihän teillä mitään riitoja ole?” Ramona kysyi tietäväisesti matalaan ääneen. Seinät eivät olleet kovin paksut.

”Ei… Ei mun mielestä”, Aron totesi ei niin vakuuttavasti. Mutta kun ei hän oikeasti ollut varma. Hän luuli heidän puhuneen jo hyvissä tunnelmissa heti siellä juhlissa pari päivää sitten, mutta Reina ei senkään jälkeen ollut vaikuttanut itseltään. Ainakaan Aronin nähden.

”Mutta siis oli mulla jotain asiaakin Ramona. Kun me oltiin Reinan kanssa mietitty, että kun ei mun ylläpito ole täällä ollut ilmaista, niin jos mun tarttisi yrittää etsiä töitä tai jotain…” Aron selitti Reinan jättämälle paikalle sängylle rojahtaen. Automaationa.

”Me keskusteltiin Reinan kanssa siitä juuri pitkä tovi. Ettekö te oikeasti puhu enää keskenään? Oletteko te riidoissa?” Ramona kysyi yhä vain hilpeä vire äänessään, mutta myös sellaista tiettyä vaativuutta. Aron tiesi, että hän ei voisi paeta kysymystä enää. Hän tuli vieneeksi ykköspaikan Ramonan huomiolle, taulun ohi.

Aron puuskahti turhautuneena.

”No se liittyy varmaan mun toiseen kysymykseen. Mä luulen, että mun olisi hyvä lukea jostain järkevästä lähteestä lisää tietoa seksistä. Miehen ja naisen välisestä, se riittää mulle”, Aron selitti ikkunankarmille. 

”Ai. Ja Reinako on hermostunut siitä, että sua kiinnostaisi jo, kun sitä ei?” Ramona yritti arvata.

”Ei kun mä… olen jo ollut naisen kanssa. Ja se meni niin, että Reina oli vahingossa jumissa viereisessä huoneessa koko sen ajan”, Aron jatkoi ikkunan karmille selostamista, ja tunsi, kuinka puna kuumotti ylös kaulaa ja poskia.

”...Aaa. Se selittää vielä enemmän. Vaikka… En kyllä olisi arvannut. Oikeasti?” Aron kaipasi kovasti kuulla siveltimen vetoja kankaalla taas. Jotain muuta, kuin tätä hiljaisuutta, joka odotti vain ja ainoastaan hänen ääntään. Vieraita sanoja vieraasta aiheesta Aronin äänellä.

”Joo. Mä voin myös mennä jos sä et halua… Tai siis ehkä tää oli tyhmä idea kysyä. Unohda se. Mä en ole Reina”, Aron ei enää voinut sitten istua paikallaan Ramonan ihmettelyn alla. Oma keho tuntui pitkästä aikaa niin oudolta ja vieraalta, että kihelmöi.

”Älä hätäile. Ei hätää. Mä olen sun isosisko, kyllä sä voit multa kysyä. Hei, nosta katseesi jooko? Voit luottaa muhun”, Ramona maanitteli kiireesti lämpimään sävyyn. Aron nosti katseensa, huokaisi lyhyesti, ja nyökkäsi.

”Kunhan yllätyin, vaikka toisaalta ei olisi tarvinnut ja niinhän sä itsekin sanoit, et ole Reina. No niin, hyvä. Niin siis… miehen ja naisen välisestä?” Ramona toisti lähinnä itsekseen ensin samalla, kun sekoitti värejä paletillaan. ”Joo. Sulla on varmaan kännykkä hollilla siinä. Anna mä ensin kerron millä hakusanalla haet, ja sitten luet mulle hakutulosten nettisivuja, ja mä kerron, mitkä on ok lähteä klikkaamaan. Että älä hätäile, vieläkään. Netissä päätyy helposti kaikenlaisen höttöisen mukafaktan äärelle ja sitten yritetään tyrkyttää jotain ostettavaa. Jos ei tunne niitä lafkoja, mitkä on kaupallisia ja mitkä rehdisti tietosivustoja”, Ramona selosti. Aron sai onneksi kaivaa rauhassa kännykän esille. Ei tarvinnut enää sotkeutua sanoissa. Kuumotus alkoi viiletä pois kasvoilta.

”Mutta eläköön netti ny kuitenkin. Sieltä nyt ainakin löytyy kaikki, mitä just sä etsit. Ajatella että ennen ihmiset on joutuneet vuorollaan kokeilemaan ja tekemään samat virheet, tai kertomaan toisilleen…” Ramona kääntyi taas taulunsa pariin.

”Kun sä et ole ollut pitkään aikaan suhteissa muuta kuin naisten kanssa, niinhän?” Aron tokaisi ajattelematta. Sitten hänestä tuntui tungettelevalta. Eihän ulkopuolisen pitäisi sellaista kysellä… tai siis olihan hän edelleen Ramonalle pikkusisko? …Ei kun mitä, mikä?

”Joo. Eikä mun muutenkaan kuuluisi omakohtaisista kokemuksista kertoa. Niin onko sulla hakukenttä nyt valmiina?” Ramona kuitenkin totesi ilman, että siveltimen vetoihin tuli keskeytyksen aavistustakaan. Aron oli ainoa, kenestä tuntui hetken oudolta ja vieraalta. Olivat he ennenkin, aivan näin pintapuolisesti, jutelleet toistensa elämien suuremman linjan käänteistä. Tosin Ramonalla niitä oli ehtinyt olemaan jo paljon enemmän kuin Reinalla. Paitsi nyt, tämä oli ehkä Reinan… Aronin ensimmäinen suurempi käänne.

”On kyllä”, Aron huokaisi. 

***

Tällä kertaa Aron koputti kevyesti ovelle ennen kuin astui sisään.

”Tää on sunkin huone, ei tarvitse koputtaa”, Reina vakuutti luodessaan katseyhteyden peilin kautta Aroniin. Mutta sitten tämän keskittyminen palasi valmistautumiseen.

”Sä olet menossa jonnekin?” Aron kysyi vähän ymmällään. Hän ei ollut nähnyt Reinaa lounaan jälkeen, ja oli päätynyt oikein etsimään tätä ympäri taloa. Ajatellut jo, että tämä oli lähtenyt sanomatta mitään. Se olisi tuntunut… vähän hylkäämisen omaiselta. Kalvava ja puristava tunne olivat lisääntyneet, kunnes sulivat pois, kun Aron löysi Reinan huoneestaan.

”Joo. Sierralle, yökylään. Sori, mutta sun ei ole mitenkään luonteva tulla mukaan”, Reina ähkäisi. 

”Se on ok, mullahan on kännykkä ja vara-avain isältä ja kaikkea”, Aron vakuutti. ”En vain… muistanut?” Aron kokeili. Reina nyökkäsi keskittyneen oloisena. Hän näytti kieputtavan tukkaansa yhdellä ja sitten toisella tavalla, antoi valahtaa kaiken hetkeksi takaisin alas, kun ravisteli käsiään välissä. Ne taisivat olla väsyneet ylhäällä pitämisestä, tätä oli jatkunut jo tovin.

”Voisitko sä-” ”Voinko mä-”

Molemmat hymähtivät sanojen päällekkäisyydelle saman kaltaisesti. Jotain oktaavi eroa äänialassa vain. Aron päätti, että sillä ei ollut merkitystä, oliko Reina kertonut etukäteen hänelle suunnitelmastaan vai ei. Aron keräsi vaaleat pitkät suortuvat käsiinsä, ja Aronilla ei mennyt kuin tovi.

”Se on vielä vähän puolivapaa, anna yksi pinni jostain niin mä…”

”Ei kun tää on hyvä, kiitos. Mä alan olla jo kohta myöhässä”, Reina vakuutti, mutta ei sitten vaikuttanut olevan niin huolissaan aikataulusta, kun päätyi vielä selaamaan rauhassa reppunsa sisällön läpi. Siellä näytti olevan Reinan yöpymistarpeiden lisäksi jokin pinkki neule, joka näytti olevan ennemmin Sierran kuin Reinan tyyliä. Minkäköhän retken sekin neule oli käynyt, niin paksuja vaatteita kukaan ei ollut tarvinnut kuukausiin.

”Ihan kuin Sierra ei olisi ikinä myöhässä”, Aron puuskahti.

”…joo, niin kai sitten”, Reina totesi hitaasti, ja vilkaisi Aronia kulmiensa alta. Tilanne tuntui hetken oudolta. Kuin Aron olisi lukenut Reinan ajatukset juuri. Reina ravisti lyhyesti päätään ja vei repun takaisin selkäänsä. ”Mitä ajattelit tehdä täällä talossa, kun mä olen pois? Tulen kyllä huomenna aamupalan jälkeen jo, mutta siihen on vielä aikaa.”

”Mä itse asiassa ajattelin mennä ainakin rannalle, siellä on porukkaa koolla. Jos sulle käy”, Aron selitti. Ja hoksasi siinä samalla, ettei hänkään ollut puhunut siitä suunnitelmastaan Reinalle, vaikka oli tiennyt sen aamusta asti.

”Miksi ei kävisi? Et tarvitse mun lupaa. Me voidaan puuhata omia juttuja kyllä. Niinhän me ollaan mietitty, ei voida mitenkään mennä kaikkialle yhdessä. Tuleeko Belinda sinne?” Reina kysyi, ja hymyili lopuksi. Se näytti ja kuulosti aika vilpittömältä. Aronkin tunsi saada luvan olla vilpitön.

”Joo, tulee. Se on kiva. Meillä… on ollut kivaa yhdessä.”

Aron oli päässyt käymään Belindan luonakin, sopivien sattumien kautta, kun talo oli ollut tyhjillään. Aron oli päässyt kokemaan, miten mahtavaa oli, kun pystyi ja sai tehdä, mitä halusi, ja niin, että siinä oli joku toinenkin mukana nauttimassa. Ja osaksi aivan uudenlaisten meemien ja juttujen sisäpiiriin.

Reina tiesi vain, että siellä käydessä oli ollut ”ihan kivaa”. Aron ei ollut tuntenut sopivaksi kertoa paljon mitään. Ei edes, että Belindan huone oli oikeastaan vähän kuin jollain päiväkoti-ikäisellä. Söpö, pinkkiä. Toisaalta juuri sellainen ja toisaalta ei yhtään sellainen, kuin Aron, tai siis Reina oli joskus miettinyt. Ja nyt vain Aron tiesi sen, ei Reina.

Vain Aronilla oli Belinda. Ainakin nyt. Aronille oli sopinut, mitä Belinda oli pyytänyt, että viestitellään ja tapaillaan niin pitkään kuin siltä tuntuu, ja kerrotaan sitten, jos ei enää tunnu siltä. Kevyttä, huoletonta yhdessäoloa.

”Kiva kuulla. Pidä hauskaa. Mä yritän sanoa sen ihan täysin vilpittömästi, mä haluaisin tarkoittaa sitä. Mutta tää on jotenkin vielä vähän outoa”, Reina sanoi nyt varautuneesti, ja naurahti vähän kiusaantuneena päälle. Hän ei udellut, hän ei vaatinut mitään. ”Jaetaan kaikki” ei ollut lopulta toiminut, eikä sitä väen väkisin voinut alkaa tekemään. Se ei tuntunut oikealta enää. He olivat liikaa ja tarpeeksi itsenäisiä ja omanlaisiaan. Ja etenkin, kun se jaetaan kaikki oli levinnyt aika nopeasti koskemaan muitakin kuin vain heitä kahta.

”Mä ymmärrän. Kiitos samoin, pidä hauskaa.”

***

Reina asteli ensin tottunein askelin, mutta pysähtyi sitten Sierran talon terassille. Talo oli tuttu, reitti oli tuttu, mutta sisältä kuului vieraita ääniä. Sierran äidillä täytyi olla vieraita. Seuraavaksi kuului Sierran äidin heleä nauru, joka yltyi nopeasti railakkaaksi. 

”En kyllä tiedä vieläkään tiedä tästä uudesta päämaskeeraajasta. Kun saisi edes pidempään työskennellä tämän kanssa niin saisi enemmän tuntumaa, mutta sairaspoissaoloja ja eri sijaisia perä perään vain…”

”Olen tiedätkö miettinyt ihan samaa, ei ihan tyypillinen määrä poissaoloja. Jatkaakohan tätä menoa koko kuvauksen loppuun vai meneeköhän vaihtoon pian?”  

Reina potkaisi itsensä liikkeelle, kun huomasi kuuntelevansa jotain niin, etteivät puhujat varmaan tienneet hänen olevan kuulolla.

”Öö… Hei”, Reina ilmoitti itsestään ja vilkutti kankeasti. Katseet kääntyivät häneen, vain toinen jäi.

”...Reina!” Sierran äidin ilme ja keskityksen kohde muuttuivat silmän räpäyksessä, kuin leffan eri kohtauksia kuvatessa. Yhtä jouhevasti tämä ei saanut kohennettua asentoaan, meni pari yritystä saada noustua pystyyn sohvalla. Reina käänsi hetkeksi katseensa pöydän kasviin, mutta ehti saada osakseen infon, että Sierran äidillä oli mustat alusvaatteet näemmä tänään.

”Öö, hei vaan”, Reina tervehti.

”Hei vaan! Sierra kertoikin sinun olevan tulossa yökylään, käy vain peremmälle. Tai ylös, Sierra taitaa olla ylhäällä?” Sierran äiti Isabella nyökkäsi tervehdykseksi ja hymyili aivan yhtä lämpimästi kuin ennenkin. Heilautti kättään ensin laajassa kaaressa jonnekin taakseen ja sitten portaisiin. Reina olisi rentoutunut ilman sitä vierasta. Tämä otti viinilasin pöydältä, siemaisi sen tyhjäksi ja asetti takaisin pöydälle, tyhjä katse koko ajan Reinan viereisessä oviaukossa ja suu tiukasti kireässä hymyssä jopa siemaisun ajan. Kuin kuriton lapsi olisi saapunut häiritsemään jotain aikuisten tärkeää, ja pitäisi odottaa, että äiti ratkaisee ongelman ja tärkeä voi jatkua. Reinan jalat polttelivat päästä kiipeämään portaita pois.

”Pitäkää hauskaa!” Reina kuuli viimeisen kannustuksen ja kääntyi vielä kerran vilkaisemaan olkansa yli kiireisen hymyn talon emännälle. Tämän paksu tukka asettui paksuksi kauniiksi palmikkona, paksumpi ja nätimpi kuin Reinalla ikinä. 

Reina huomasi hengittävänsä taas vapaammin, kun Isabellan ja tämän vieraan puheenporina jatkui, ja sen päälle alkoi kuulua enemmän ja enemmän Sierran huoneesta kantautuvaa tuttua musiikkia. Kuin joen virtaava vesi huuhtoisi jotain hankalaa pois. Reina huokaisi syvään ja ravisteli itseään kuin pudottaen epämukavan viitan harteiltaan.

Reina avasi kutsumatta raollaan olevaa ovea enemmän. Se aukesi äänettömästi, eikä Sierra vaikuttanut huomaavan Reinan tuloa, kunnes sattui tanssahtamaan ympäri.

”Mä luulin että tää oli jotain tuttua, mutta tää taitaa olla jotain uutta siltä sun lemppari artistilta temppeli jotain…” Reina yritti hakea, taas heti tuntien astuneensa pois tutulta reviiriltään, mutta Sierran kanssa se ei haitannut niin paljon.

”Hahah, hyvä, aika lähellä, kappeli jotain eli Chappel. Ja joo, tää on tullut tällä viikolla, tosi menevä, ja nää lyriikat on ihan super, ihan kuin lukisi mun ajatuksia!” Sierra hehkutti kääntyen ympäri, otti Reinaa käsistä kiinni ja tanssitti pian mukaan rytmiin. Reina virnisti ja hytkyi vähän jotain mukana. Hän ei ollut ajatellut itseään kummoiseksi rytmitajultaan, vaikka osasikin kehoaan käyttää ja hallita, mutta Sierra ei tuominnut sellaisia. Sai olla ja kokeilla.

Reina pystyi pian laulamaan kertosäkeistössä mukana. Pitäisi omalla ajalla lukea muutkin sanat ja tutustua lisää. Oppia ehkä tykkäämään, kerrankin, niin löytyisi lisää yhteisiä juttuja Sierran kanssa.

Sierrassa oli paljon tuttua, turvallista ja luotettavaa. Kohta he höpöttivät kesäsuunnitelmistaan, ajatuksistaan, ideoistaan, kaikesta, ihan kuin ennenkin. Ennen Aronia. Reina todella unohti hetkeksi, että hänen elämässään oli menossa mitään uutta tai mullistavaa. Ja jälkikäteen hän ajatteli, ettei ollut edes hoksannut, kuinka paljon sitä tarvitsi.

Itse asiassa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meni tuntikaupalla aikaa ilman, että Reina mietti Aronia tai heidän erikoista tapahtumien sarjaa. Vasta kun Sierra ehdotti kuumissaan, josko juomatauko alakerrasssa sopisi, ja Reina sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta ja jollekin rannalle, tämä mietti, mitenköhän Aronin päivä kului. Sitten Sierra jo kutsui, ja Reina pääsi taas unohtamaan hankalat asiat.

***

”Äh, Sadie, se kaari unohtui nyt! Jalalla sama kaari kuin mitä haluat pallolle”, Marco opasti ja koppasi kohti itseään sivulaidalle vierivän pallon vauhdista kouraansa palauttaakseen Sadielle.

”Ei kukaan mitenkään voi muistaa noin montaa asiaa yhtä aikaa”, Ella puuskahti tuskastuneena.

”Jotkut pelaa ammatikseen, ne varmaan voi”, Belinda totesi vähän tylsistyneen kuuloisena.

”Laitanko jotain?” Aron kysyi Belindalta osoittaen tämän tukkaa. Tulisi ehkä jotain oheistekemistä heille.

”Laita vaan, kiitos.”

”Ai että teitä. Nykyään huomaa kyllä milloin Belinda tulee itsekseen ja milloin tuutte samaa matkaa. Sen tukka on aina jotenkin laitettu valmiiksi silloin”, Ella kiusoitteli vähän, mutta piti kuitenkin katseensa ja huomionsa Sadien seuraavassa yrityksessä kierrepotkuun.

”No nyt oli ihan hyvä kierre, mutta enemmän voimaa siihen! Muista ajatella, että potkaiset pallon läpi, et vain palloon asti”, Marco joutui muistuttamaan seuraavaksi.

”Joo, tää tulee kuin ryömien niihin pariin aiempaan verrattuna, eron kyllä huomaa”, Cristian komppasi. Sadie ärähti turhautuneena ja polki pienesti jalkaa. ”Joo mä heti muistin kun se oli lähtenyt että nyt mä en muistanut sitä.”

”Ei tää ole mikään Belindan yksinoikeus. Jos haluat mä vain sullekin Ella…” Aron tarjosi tukanlaittoa.

”Ei tartte, mutta kiitos kun ajattelit noin niin kuin inklusiivisesti. Mä sanon kyllä jos tulee liian kolmas pyörä fiilis, jos sitä mietit”, Ella hymähti huvittuneena.

”...Joo.” Aron päätyi vain toteamaan.

Hän oli kummallisesti tykästynyt tukan laittoon, kampausten tekemiseen, juuri nyt, kun sitä omaa pitkää ei enää ollut. Ihme juttu, kun Reinana oli tullut tehtyä vain niitä ainaisia tuttuja lettejä. Ja nyt sitten, kun oli kiinnostunut lisää ja opetellut uutta, pitikin aina olla muiden tukkaan pyytämässä päästä käsiksi… Mutta Aron ei pystynyt mitenkään muotoilemaan tuota todellista ajatustaan Ellalle järkevästi, ja se olisi ollut kyllä hyvin outoakin. Joten Aron päätyi myötäilemään sitä, mitä Ella oli kuvitellut Aronin tarkoitusperäksi.

”Tähän jäi sivuun näitä, irtosiko ne, osuinko mä jotenkin niihin huonosti?” Belinda huolestui haroessaan irtosuortuvia kasvojensa sivuilla. 

”Ei kun ne on tarkoituksella siinä kehystämässä, ei hätää”, Aron vakuutti ja tarttui Belindan käsiin, ennen kuin tämä todella haroisi tukkansa auki. Siihen oli tällä kertaa löytynyt vain muutama pinni kiinnikkeeksi Aronin taskunpohjalta. Belinda ei ikinä kysellyt, mistä Aron tuomisensa tukan laittoon taikoi. Mutta tarkasti tämä aina palautti ne, kun Aron oli seuraavan kerran käymässä.

”Nyt näyttää hyvältä, Marcolla oli hyvä idea laittaa Sadie potkimaan ilmaa hetkeksi niin saa enemmän toistoja, kun ei tarvitse koko ajan karannutta palloa hakea. Eli siis että kantsii katsoa, kohta voi tapahtua”, Ella selosti. Mutta Belinda oli tarttunut myös Aronin käsiin, ja Aron käsistä muualle, eikä pelikentän tapahtumat enää kiinnostaneet niin paljon kuin toinen.

”No niin, nyt se lentää, hyvä Sadie!”

”Ei tsiisus suoraan naamaa kohti kun mulla on uudet rillit päässä!”

****

Toisena päivänä Aron oli jälleen liikkeellä ilman Reinaa.

”Mitä? Miten voi noin… Hyi kauhea, näinkö mä just jonkun kuolevan?” Aron kauhisteli Jonaksen netistä näyttämää videota.

”Ei kuulemma kommenttien perusteella, joku uutisartikkelilinkki siellä oli. Mutta oli kyllä lähellä saada Darwinin palkinnon. Eli siis voit vähän nauraakin”, Jonas vakuutti.

”No todellakin, miten kukaan voi ajatella että toi olisi ollut hyvä idea”, Aron hörähti.

Samalla taustalla Tomaksen pikkusisko Eloise sai selostettu veljelleen, minkä kaverin luokse oli menossa ja kuinka pitkäksi aikaa.

”Pidät sitten kännykässä äänet päällä ja tulet ajoissa kotiin suorinta reittiä”, Tomas käskytti.

”Joo joo, mä olen käynyt siellä monta kertaa jo”, Eloise vastasi turhautumisen venyttämin sanoin.

”Mutta oletko tullut monta kertaa ajoissa kotiin silloin, kun on sovittu?” Eloise keskittyi hetken asettamaan tuolin paikoilleen vastaamisen sijaan ja mutisi jotain epäselvää.

”Kiva, kun sullakin on täällä kavereita sillä aikaa, myös toi uusi kaveri”, Eloise käänsi kokonaan keskustelun muualle kirkkaalla äänellä, ja katsoi hymyillen Jonasta, ja sitten nopeasti ja ujommin Aronia ennen kuin taas isoveljeään.

”Joo, kaverimenoa mullakin tänään, ja tuo uusi kaveri on Aron”, Tomas totesi. ”Aron”, tyttö toisti.

Aron katsoi tovin Eloisen perään. Hän tunsi olonsa taas ulkopuoliseksi, kun Eloise tietenkin tunsi ja muisti vain Reinan, ei Aronia. Ja samoin kun Aron nyt meinasi sanoa vahingossa ääneen, mitä ajatteli: ihmeen isoksi tuo tyttökin oli jo kasvanut, sai mennä yksin kavereiden luokse. Mutta Aron sai purtua kieleensä. Vain Reina tietäisi sellaista, ja vain Reinalla oli tapana haikailla sellaista. Tosin ei se ollut yksinoikeudella Reinalle varattu, myös Aron sai ajatella niin? Jos Aron olisi siis tuntenut Eloisen vauvasta lähtien.

”Olitko sanomassa jotain?” Aron oli ehtinyt kuitenkin avata suunsa ja vetää henkeä niin, että kuului. Hän joutui kääntämään ajatuksensa siihen, mitä ihmettä keksisi sanottavaksi Tomaksen kysymykseen.

”Meinasin kysyä, missä Jonas on, mutta sehän sanoi menevänsä valitsemaan, mitä pelataan. Mennään mekin, ettei se joudu odottamaan”, Aron sai improvisoitua. Onneksi Tomas ei nähnyt hänen ilmettään.

”Joo. Mä jäin odottamaan sua, ei mulla muuta ollut täällä enää”, Tomas sanoi. Aron hymyili hänelle lyhyesti kävellessään ohi.

Ilta kului nopeasti tutun ohjelmanumeron äärellä. 

”Toi oikkari on kyllä aika riski. Siinä törmää helposti kujan seinään jos driftikäännös menee pitkäksi, ja voittaako siinä edes paljon ajassa”, Jonas analysoi.

”Ei tarvitse miettiä tollasia kun onnistuu vaan joka kerta”, Aron kuittasi.

”No joo, jos onnistuu.”

Jonas tuntui solahtavan mihin tahansa seuraan ja aktiviteettiin luontevasti ja mielellään. Ennen Aron, tai siis silloin vielä Reina, oli viettänyt aikaa Jonaksen kanssa vain tällaisten pelien äärellä. Mutta Aron oli päässyt tekemään myös muuta, juttelemaan myös muuta. Jonas oli kiva kaveri. Aron mietti silloin tällöin, voisiko sellaista kommentoida ääneen. Ehkä jossain vaiheessa – toistaiseksi asian toteuttaminen tuntui suuremmalta kynnykseltä ja riskialttiimmalta kuin vaikka mikään uusi askel Belindan kanssa.

”Mä lupaan käsitellä näitä varovasti. Kaikella rakkaudella ja arvostuksella, ei tartte huolia Tomas”, Jonaksen ääni kuului. Aron käänsi yllättyneenä päätään. Hän oli sanonut menevänsä laittamaan itselleen iltaa varten varatun mikropitsan eikä odottanut seuraa. Tomas kuitenkin tuli hänen perässään, samalla kun Jonas jäi itsekseen vanhan levysoittimen ja LP-levyjen äärelle. Tomas näytti olkansa yli vielä peukkua ennen kuin tosiaan seurasi Aronia kysymättä.

”Mikro on tuolla nurkassa. Siinä on sellainen minuutin pikatoiminto, tai sitten voi rullasta laittaa minkä ajan haluaa. Se minuuttikin saattaa riittää, noi pitsat ei ole mitään kovin paksuja”, Tomas mietti avuliaasti ääneen. Aron puri huuleensa niellessään monta mieleen pälkähtävää vastausta vääränlaisena. Hän yritti muistaa, oliko tosiaan Aronina käyttänyt tuota mikroa jo niin monta kertaa, että osaisi takuuvarmasti käyttää sitä. Saati kertaakaan? Ja lopulta ajatteli, että ehkä ei, kun Tomas tuli mukana neuvomaan.

”Joo, kiitti.”

”Hmm… äh, eikun…” Aron vaihtoi turhautuneena kättä. ”Sä osuit mikron tehon rullaan. Ei haittaa, voidaan säätä se takaisin tavalliseksi tän jälkeen. Mullakin menisi varmasti säätämiseksi uusien laitteiden kanssa, en ole erityisen luonteva teknisten vempaiten kanssa”, Tomas vakuutti. 

Aron nyökkäsi ja mumisi jotain myötäilevää. Niinkään siitä ei ollut kyse, Reinalle tämä mikro oli hyvin tuttu. Mutta valtaosa maailmasta oli oikeakätisiä. Mikron säätötoiminnot olivat oikealla. Aron oli vasenkätinen niin kuin Reinakin. Mutta Tomas ei ollut huomannut tai kommentoinut sitä. Toisin kuin vaikka Adrian. Aron oli meinannut jo korjata säädön takaisin, tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän – tai siis Reina – oli osunut rullaan vahingossa, mutta painoi sitten vain mikron päälle.

”Jos sopii kysyä, seurasin kun ajattelin että voidaan olla hetki kahden… Ja siis halusin kysyä, jos käy…” Tomas alkoi sitten takellella. Aron kurtisti kulmiaan ensin, hän ei ollut ikinä ennen nähnyt Tomasta sellaisena. Mutta Tomas näytti vetäytyvän kauemmas, säikähtävän, ja Aron kiirehti silottamaan ilmeensä hymyksi.

”Kysy vaan, mitä vaan”, Aron vakuutti.

”Sinusta ja Belindasta on puhuttu viikonlopun jälkeen. Oletteko nyt siis yhdessä vai…?” Tomas sai sanotuksi jotenkin ohenevalla äänellä. Kuin ei olisi hoksannut vetää aluksi tarpeeksi happea.

Aronista tuntui kiusalliselta ennemmin Tomaksen ilmeisen kiusaantumisen kuin itse kysymyksen puolesta. Tämä tuntui tulkitsevan asiasta jotenkin todella suuren ja merkityksellisen, jotain mitä Aron ei hoksannut samalla tavalla. Aron tunsi olevansa pihalla.

”No siis, ei me olla sovittu että oltaisiin yhdessä, jos sitä kysyt?”

”Eli siis se mitä mä kuulin… tai mitä viikonlopusta puhutaan oli pielessä?”

”En mä niin sanonut, että mitään ei olisi tapahtunut. Viikonloppuna tai… niin.” Tomas painoi katseensa näyttäen olevan hämillään. Tummemmasta ihosta huolimatta Aron näki tämän punastuvan. Aron tunsi olevansa vain ymmällään. Pitäisikö hänen jatkaa vielä, vai saiko Tomas vastauksen kysymykseensä? Mikä se kysymys edes oli, sekö, että olivatko Belinda ja Aron jotenkin virallisesti yhdessä, pari, vai että olivatko nämä harrastaneet seksiä? Aron ei ollut itsekään ihan varma. Hän yritti kerratta mielessään, mitä oli oikeastaan Belindan kanssa jutellut.

”Se on ehkä lähinnä sellainen… friends with benefits tyylinen juttu. Tällä hetkellä. Se voi olla jotain muuta viikon tai parin päästä. En osaa selittää sitä paremmin. Mulla… Ei ole ollut vielä tän tyylistä juttua kenenkään kanssa aiemmin”, Aron päätyi selittämään, kun Tomas ei itsekseen saanut nostettua katsettaan. Mutta toisin kuin Belindalle, Tomakselle Aron ei tuntenut luontevaksi myöntää tai jakaa, että tämä oli oikeastaan ensimmäinen sen tason kanssakäymisten suhde ikinä. Aron tunsi jotenkin hädin tuskin olevansa niskan päällä, vahvempi tässä aiheessa, ja piti tunteesta kiinni. Muuten heitä olisi pian kaksi takeltelemassa ja punastumassa.

Vasta nyt Aron hoksasi, kuinka pinnallinen ja kaukainen hänen suhteensa oli Tomakseen ollut lapsuuden aikojen jälkeen, verrattuna moneen muuhun koulukaveriin. Ja vielä enemmän tämän klooniepisodin jälkeen, toisin kuin Reina ja myös Aron oli ehkä aluksi kuvitellut mahdolliseksi. Kun jestas, nyt jo Jonaskin olisi ollut luontevampi keskustelukumppani tällaiseen.

”Ai okei. Sellainen ehkä... Joo, mä ymmärrän. Sori jos utelin liikaa”, Tomas nosti katseensa vastatessaan hetkeksi, mutta kiinnostui sitten äkkiä mikrossa pyörivästä pitsasta. Aron tunsi silloin pienen omantunnon pistoksen. Kuin olisi rikkonut jotenkin jotain hänen ja Reinan sopimusta, jäädessään sillä tavalla etäiseksi Tomasin kanssa. Sittenkin.

”Ei tartte pyytää, mähän sanoin että kaikki käy. Tämä myös”, Aron vakuutti. ”Onko sulla ketään nyt?” Aron yritti kääntää keskustelun jonnekin muualle, pois itsestään ja asioistaan, ja Tomas itse oli luonteva käännös, Aron ajatteli nopeasti. Paitsi että olisi pitänyt ajatella lisää, Tomas käänsi taas säikähtäneen näköisenä katseensa Aroniin, ja avasi suunsa, mutta ei sanonut ensin mitään.

”En, ei ole”, Tomas vastasi sitten kireästi.

”Ai, kun… Reina on puhunut susta paljon, niin… Sori, nyt mä oletan ja juoruan keskenäni”, Aron päätti sitten ennemmin iskeä jarrut pohjaan kuin jatkaa loppuun. Hän tekisi näin utelemalla ja ohjailemalla kohta enemmän Reinalle vahinkoa ja sotkua sen sijaan että… Mitä hän oli yrittänytkään tehdä, jotta olisi jotenkin ollut Reinalle avuksi ja iloksi tunnettuaan huonoa omatuntoa, kuin jokin työ olisi tekemättä.

”Ei haittaa. Joo, ollaan Reinan kanssa kavereita, vaikkakin nyt viime vuosina vähemmän vietetty aikaa yhdessä kuin pienempinä. Kun Reina on mukava, jotenkin erilainen kuin muut tytöt… Mutta, joo. Älä kerro sille kuitenkaan jooko? En tiedä haluaisiko se, että puhun sen tietämättä näin sen tuttujen kanssa”, Tomas mietti ääneen. Vaikuttaen vähän hymyilevämmältä ja rennommalta kuin vielä aiemman aiheen parissa, kaikesta huolimatta. Aron päätti tarttua tähän voittoon.

”Joo, lupaan etten kerro. Tai siis, ollaan tunnettu vasta vähän aikaa, mutta voit luottaa muhun. En halua sotkea mitään täällä”, Aron vakuutti. Tomaksen varovainen hymy leveni. Tomas avasi suunsa kuin kysyäkseen jotain, mutta sitten mikro piippasi.

”No niin. Voit ottaa pitsan mukaan ylös ja mennään kun Jonas odottaa vai mitenkä?” Tomas ehdotti Aronin tasapainoilleissa kömpelösti kuumentuneena ohuella pahvilautasella lötkön pitsan käteensä.

”Eikun mä syön tän täällä ettei sotke, mutta mene sä vaan, mulla ei kestä kauan”, Aron yritti olla kiirehtimättä liikaa kulkiessaan pois mikrolta ja pöytään.

Ennen Reina olisi ollut aivan pöhkönä onnesta saadessaan sellaisen kaksinkeskisen tuokion Tomaksen kanssa. Nyt Aron kaipasi vain muiden seuraa. Ihan kenen tahansa muun seuraa. Se tuntui väärältä Tomasta kohtaan, mutta Aron päätti ennemmin ottaa tunteensa vastaan sellaisena kuin ne olivat. Hän huijasi jo ihan tarpeeksi kaikille kaikesta, hän ehkä poksahtaisi jos alkaisi valehtelemaan itselleenkin.

Onneksi Aron sai pian muuta ajateltavaa, kun Belindalta tuli viesti.

****

Televisiossa pyöri visailuohjelma. Rosanna ja Reina kilpailivat omilla arvauksillaan mukana.

”Hah, tää on aika helppo kysymys näin korkealle tasolle. Vaihtoehto C. Etkö sä ole pelannut tyyliin kaikki ton sarjan pelit?” 

”Joo, kaikki mun ikäpolvesta ainakin tietää, että pelattavan hahmon nimi on muuta pelisarjan nimestä huolimatta! Ai hitsi, fifty-fifty piti käyttää. Kantsisi hankkia parempi yleissivistys.” 

”No enpä tuosta tiedä, lasketaanko tietokonepelit yleissivistykseksi…” isä mutisi välissä.

Rosanna innostui selostamaan miten ja mihin kaikkeen peliteollisuus oli vuosikymmenten kuluessa vaikuttanut. Pian mentiin aika pitkälle Reinankin tietämyksen ohi. Isä näytti hyvin pian unohtaneen, että Rosannan selitys oli ohjattu hänelle, saati edes mitään kommentoineensa.

Ovi kävi, ilman ovikelloa tai koputusta tai mitään. Reina hätkähti, kaikkien piti olla kotona. Mutta se olikin Aron. Aivan hetken Reina oli jo ehtinyt unohtaa miettiä, missä tämä mahtoi olla. Saati että Aron oli olemassa. He olivat kulkeneet aivan eri seurueissa ja reiteillä viime päivinä. Viikonlopun jälkeen.

”Moi Aron. Mistäs sitä tullaan tähän aikaan, kello taitaa olla jo aika paljon?” Rosanna kysyi rehellisen uteliaan kuuloisena, ei syyttävästi.

”Peleistä, niin kuin kerroin lähtiessä. Mutta pelit vähän venyi Tomaksen ja Jonaksen kanssa. Ja sitten oli lämmin kiva ilta niin kävelin matkan kotiin”, Aron selitti, ja alkoi kiertää toiselle sohvalle valitsemaan paikkansa.

”Aivan, täällä on kivoja kesäöitä. Mutta ennen kuin istut sohvalle, sulla on oksanpätkä tukassa ja jotain muuta murua”, Rosanna osoitti paria kohtaa omalla päälaellaan.

”Aa, joo, mä… Joo. Käyn pudistelemassa pois, käytin oikopolkua”, Aron kiersi nopeasti takaisin ulko-ovelle. Rosanna ei udellut mitään lisäkysymyksiä. Isä ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota Aronin paikalle tulemiseen.

Reinan mielikuvitus sen sijaan maalaili jo omat vastauksensa mitäpä juuri ja kenen juuri kanssa Aronin oli täytynyt pusikossa viettää aikaa illan pimennettyä, vaikka tämä väitti tulleensa muualta. Aron oli saanut kaikki isommat sattumat tukastaan pois, mutta haroi suortuviaan vielä paikoilleen asetuttuaan sohvalle. Hymyili pienesti, lämpimästi. Reinan suu puristui tiukemmaksi viivaksi.

”Mitä te katsotte? Tämä on varmaan mainoskatko”, Aron liittyi sitten seurueeseen mukaan.

”Joo on, varmaan viimeinen tv-visassa ennen kuin se… Etkö aio Reina katsoa loppuun, miten sille käy?” Rosanna kysyi yllättyneenä, kun Reina suorastaan hypähti ylös sohvalta kuin se olisi yhtäkkiä polttanut hänen takamustaan.

”En mä… Kun siis muistin että… Joo, mulla olikin vielä hommaa”, Reina selitti nopeasti ja paineli yläkertaan. Isä kuului taittelevan lehden kädestään ja katseli hetken Reinan perään, varmaan kysyvänä, mutta Reina ei hidastanut kulkuaan. Aron alkoi pian kehumaan, miten mukavia kesäyöt olivat täällä päin. Puhumaan säästä. Rosanna lähti hitaasti mukaan.

Aron valitsi mahdollisimman huomaamattoman hetken seurata pian Reinan perässä. Ensin Aron ihmetteli, miksi Reina oli jäänyt aulaan. Ainakaan tällä ei taatusti ollut mitään unohtunutta tärkeää tekemistä – Aron olikin antanut sille jotain 0,0001 prosentin mahdollisuuden päässään. Sitten hän näki tällä kännykän kädessä. Eikä tämä näyttänyt aikovan liikkua minnekään. Aronilla ei ollut juuri nyt malttia odottaa Reinan selviävän tämän kertaisesta oikustaan.

”Jos sä haluat että tää meidän juttu pysyy huomaamattomana Rosannalle ja isälle, sä et voi käyttäytyä noin”, Aron puuskahti turhautuneena. Reina jatkoi kännykkänsä näpräämistä kuin ei olisi Aronia huomannutkaan.

”Tosi kypsää, Reina, ignoorat mut edelleen”, Aron ärähti entistä turhautuneempana.

”No kun mun tarttee sopia huomisesta loppuun Sierran kanssa”, Reina hymähti.

”Ai, lisää suunnitelmia ignoorata ja paeta puuhaamaan jotain keskenäsi?” Aron nälvi.

”Ai mä ignooraan sua? Itse olet huiteleksinut ties missä puskassa Belindan kanssa koko viikon”, Reina kääntyi silloin ympäri pöyristyneen oloisena. Aron tunsi synkän mielihyvän kieron lämmön, kun sai Reinan vihdoin reagoimaan. Ja säikähti tuntemustaan. Mutta se antoi yhtä kaikki lisää tempoa hänen sanoilleen.

”No en ainoastaan Belindan kanssa. Mutta itsehän sä sanoit, että meidän pitää mennä ja tehdä omia juttuja erillään, älä käännä yhtäkkiä sitä mua vastaan kuin yksipuoliseksi sopimukseksi”, Aron puolustautui. Hän oli meinannut Reinan mieliksi kertoa, miten Tomas oli hänestä puhunut, mitä Aron oli saavuttanut Reinan hyväksi, mutta ei sitten enää huvittanutkaan. Aron sai vaivoin pidettyä äänensä hiljaisena. Myös Reina nojautui lähemmäs ja hillitsi kireänä ääntään.

”No kun sä olet tehnyt hyvin selväksi, että me ei olla sama henkilö eikä tehdä samoja asioita”, Reina sähähti jatkaen syyttävällä kannalla.

”Joo, ja sä itse olet myös todennut saman, ei mitään uutta siinäkään. Mä en nyt ymmärrä. Puhu suoraan, mikä sua nyppii. Kerrankin puhu, äläkä pakene jonnekin piiloon niin kuin kaikkea mistä et pidä”, Aron ärähti. Reina alkoi puhumaan melkein Aronin viimeisen lauseen päälle.

”Sä et vittu ala tohon. Et käytä kaikkea mitä tiedät musta mua vastaan noin”, Reina hengähti pöyristyneenä, mutta jokaisessa yksittäisessä sanassaan paljon painoa, kuin jokaista sanaa olisi ollut vaikea sanoa huutamatta. Aron joutui hetkeksi pysähtymään, miettimään jatkaisiko tosiaan samalla linjalla. Hän tunsi sekaisin sekä huonoa omaa tuntoa siitä, että tosiaan käytti tietämystään Reinasta, mutta myös jäyhää päättäväisyyttä. Hän oli oikeassa. Reinankin täytyi ymmärtää se. Aronin täytyi saada Reina ymmärtämään se.

”Ja varmasti käytän, jos sä muuten meinaat aiheuttaa riskejä toisensa perään”, Aron vakuutti. 

Reina veti pari kertaa raskaasti henkeä, ja puuskahti sitten.

”No mitä sä haluat, että mä tekisin tai sanoisin? Onko sulla joku uusi hieno suunnitelma, mitä mä en osaa noudattaa?” Reina hymähti harmistuneena.

”Ei, ei ole mitään uutta! Meidän ei tartte muuta kuin jatkaa niin kuin ennenkin. Puuhataan omiamme, mutta myös puhutaan ihan normaalisti keskenämme”, Aron pyysi vähän tuskastuneena. Hän melkein arvasi, mitä Reina sanoisi seuraavaksi.

”Ja sitten mitä? Kunnes mitä?” Seurasi hiljaisuus. Ilmassa roikkui kysymättömiä kysymyksiä ja epätyydyttäviä vastauksia. ”Kunnes mulle ei ole enää mitään jäljellä?” Reina kysyi sitten kuristuneella äänellä. Reinan silmät näyttivät hetken enemmän lasittuneilta, mutta Reina sulki silmänsä, ärähti, ja loi Aroniin jälleen syyttävän katseen, ilman kyyneleitä.

”En tiedä mitä toi edes tarkoittaa. Yritetään nyt vain tulla normaalisti toimeen. Niin on helpointa”, Aron pyysi epävarmempana. Hänen vatsansa pohjalla oli humahtanut ontosti Reinan sanojen johdosta. Oliko hän tosiaan vienyt Reinalta jotain, saati kaiken, niin, ettei Reinalla ollut enää mitään? Ei kai? Mutta Aron ei tiennyt, ja kun hän ei tiennyt, hän ei voinut puolustautua, etteikö olisi tehnyt jotain väärin Reinaa vastaan.

”No joo, niin, varmaan”, Reina myönsi, mutta ei puolella sanallakaan luvannut suoraan muuttaa käyttäytymistään. ”Mutta sitä auttaisi, jos sä et valehtelisi enempää kuin tarvitsee, kuten nyt tullessasi”, Reina mutisi lopuksi. Aronin syke kiihtyi taas, nyt kyllä Reina syytti häntä suotta.

”Kuinka niin? Mä olin ensin Tomaksen luona niin kuin lähtiessäni kerroin. Ja sitten vasta Belinda lähetti viestin. Tomas muuten puhui susta, mutta… antaa olla, en osaa sanoa nyt mitään kivaa. Ja epäilisit varmaan siitäkin, puhunko totta vai en, tai jos uskoisitkin, niin keksisit jotain mistä syyttää.” Aron näki, kuinka Reinan ilme ensin kirkastui uteliaisuudesta, mutta valahti hyvin nopeasti. Näytti vain kärsivältä lopulta.

Reinasta tuntui nykyään vain pahalta Aronin kanssa. Vieraalta ja kateelliselta, vuoroin ja yhtä aikaa.

Aron piti Reinan kiukuttelua turhauttavana taakkana. Kun hän yritti parhaansa mukaan rakentaa elämänsä, Aronin, tyhjästä. Yrittää siinä samalla tehdä Reinalle mieliksi tai vähintään pysyä pois tieltä, ja sai kaikkeen vain sättimistä ja kiukuttelua Reinalta vastaukseksi.

”Hemmetin lapsellista”, Aron sähähti suljetulle ovelle, kun Reina oli sulkenut sen takanaan ja laittanut kuuluvasti lukkoon.

”Aron, mitä te sähisette täällä toisillenne?” Ramona ilmestyi silloin yllättäen Rosannan huoneesta. Aron hätkähti, mutta tokeni nopeasti puhisemaan taas ärsyyntyneenä kädet nyrkkiin hakeutuen.

”No kun… En mä edes tiedä. Reinaa tuntuu nyppivän kaikki mitä mä teen tai sanon”, Aron puuskahti. Ramona hymähti mietteliäänä. Mutta Aronin ilme synkkeni jo vastausta odottaessa, hän tunnisti Ramonan ratkaisukeskeisen hyminän, siitä puuttui empatian lämpö.

”Oli mitä oli, selvitä välisi Reinan kanssa mieluusti ennemmin kuin myöhemmin. Rosanna ja isä alkaa pian epäilemään muuten jotain. Etenkin Rosanna. Tiedät kuinka suojelevainen se on Reinaa kohtaan”, Ramona totesi paheksuvan kuuloisesti.

”Mä… Musta toi ei ole reilua”, Aron puuskahti ensin. Hänkin oli Reina. Mutta sitten hän keksi muuta jatkoa, kun Ramona näytti siltä, että ei ymmärtänyt, eikä Aron uskonut tämän ymmärtävän, vaikka Aron todelliset tuntonsa inttäisikin ääneen. ”Riitaan tarvitaan kaksi, ja Reina tuntuu aloittavan kaiken aina.”

”Mitä jos olisit sitten lopettamassa ennemmin kuin kiroamassa ovelle? Ja ihan vinkkinä, me ollaan kaikki yhä synkassa”, Ramona ei jäänyt sen enempää hiillostamaan tai ohjeistamaan Aronia.

Aronin tarvitsi hetki pyöritellä sanaa kielellään ja muistinsa päällä. Ai niin, yksi biologinen ero lisää. Ja selvisi sekin, miksi Ramonalta ei juuri nyt ollut saanut lämpöä ja empatiaa.

Aron käytti Ramonalta muistutuksena saamaansa tunnussanaa, jotta sai Reinan avaamaan oven. Aron odotti hetken kuultuaan lukon vapautuvan ennen kuin astui sisään, ja jäi kauemmas.

”Hieno oivallus. Oliko sulla vielä jotain tähdellistä asiaa?” Reina mutisi ensimmäisenä hiljaisuuden rikkojana käsiinsä.

”Tartettko sä jotain? Särkylääkettä, kuumavesipulloa, juotavaa?”

”No… Kiitos mutta en. Mutta tosiaan kiva, kun muistit jotain, minkä olet voinut unohtaa ja jättää huolettomana taaksesi, kun pääsit muuttumaan äijäksi”, Reina jatkoi käsiinsä mutisemista, aiempaa syyttävämmällä äänellä.

”Ai että ihan pääsin. Tämä on ollut todellinen hupireissu läpikotaisin joka hetki”, Aron huokaisi peilikuvalleen. Hän säikähti joskus edelleen sitä, että kuka tuo oli.

”No sori, että mun on nyt just vaikea uskoa, että sulle on mikään vaikeaa tai haastavaa”, Reina lasketteli niin sarkasmin kyllästämällä äänellä, että siihen olisi voinut liukastua.

”Mä muistan ja ymmärrän, ihan tosissani, varmaan paremmin kuin yksikään mies koko planeetalla. Mutta mäkin voin unohtaa asioita hetkellisesti, enkä arvaa heti. Ja olisi reilua, että sä silti edes yrittäisit paremmin rajoittaa… tota kiukuttelua silloin. Ei siis lakaista täysin maton alle, vaan tyyliin sovitaan yhdessä, että lykätään asia paremmalle aikaa, jolloin ollaan paremmalla mielellä ja saadaan sanotuksi asiamme niin kuin halutaan, kävisikö sellainen?” Aron esitti sovittelevasti.

”Ai sitten kun mulla ei ole enää naisellinen hysteria päällä, niinkö? Sitten kun olen taas täysijärkinen?” Reina murjotti ja puhalsi naamansa edessä roikkuvia hiussuortuvia. Ne hädin tuskin liikahtivat alkuperäiseltä sijaltaan.

Aron ei saanut estettyä kokonaan naurun pyrskähdystä. ”Sori mutta kuuletko sä edes itseäsi?” Hän hymyili lämpimästi Reinalle, katsoi tätä lämpimästi, kunnes hetkessä muuttui ilmeettömäksi, hieman pöllämystyneen näköiseksi. Mutta Reina ei sitä nähnyt, kun keskittyi murjottamaan matolle. Uskoen, että suuttuisi enemmän, jos näkisi Aronin virnuilemassa.

”Okei, oon ehkä nyt vähän typerä ja lapsellinen. Mutta ainakin se on hyvä idea, että jatketaan tätä paremmalla aikaa, en osaa nyt sanoa järkevästi, sitä mitä oikeasti haluaisin. Olisi ehkä parempi, jos nukkuisit muualla tän yön, okei?” Reina pyysi.

”Joo hyvä idea. Öitä”, Aron sanoi nopeasti ja poistui paikalta.

Reina oli niin omissa ajatuksissaan, ettei huomannut ihmetellä, että Aron tosiaan lähti hyvin nopeasti paikalta.

Aron toivoi nukahtavansa pian, että unohtaisi mahdollisimman pian, mitä oli ajattelut Reinasta.

Että Reina näytti niin söpöltä lapsellisesti murjottaessaan, että teki mieli rutistaa syliin. Ja etenkin nähdä, mitä Reina sitten tekisi. 

Aron oli säikähtänyt. Hän yritti olla ajattelematta koko asiaa, kuin katkaista kierteen alkuunsa. Mutta unen tulossa sitten tietenkin kesti, ja kello herätti aikaisin auringon noustessa, jottei kukaan huomaisi, ettei Reina ollut kelpuuttanut Aronia nukkumaan huoneeseensa. Yö jäi lyhyeksi ja huonoksi.

Mutta siitä huolimatta Reina ja Aron puhuivat pitkään ja hyvin parin päivän päästä.

***************************

Siinä tämä osa! Sitten parit sattumuskuvat kulissien takaa.

 

Hue, vähän kulissien takaa. Kuvakulmakikkailulla saa fysiikan lakien rikkomukset piiloon.

Ah nostalgisia käsi läpi kehosta bugeja, ihan kuin jo hyvinä Sims 2 aikoina.

Tarvitsin yhden random aikuisen NPC:n yhteen kohtaukseen. Mies tai nainen, kumpi tahansa käy. Spawnaamalla randomisti vieraita tuli kaksi vanhusta ja yksi haamu. Huoh.

Tämä osa onkin yksi ja yhteinäinen kohtaus ilman A ja B osaa. Lukemisen iloa!

*****

Oli tulossa hyvin lämmin päivä. Rosanna ja Ramona olivat siirtäneet shakkipelinsä terassille varjoon – tuulenvire kävi tehokkaammin ja viilentävämmin kuin sisätiloissa.

Päivä olisi oikein otollinen ja sopiva uima-allasjuhlille. Pihatien päässä kävi auton moottori, ja sitten kaksi paria auton oven kolahduksia ja korkokenkien kopinaa kuumenevalla kivilaatoituksella.

”Moikka! Onko Reina tulossa pian? Me tultiin nyt hakemaan. Käyttekö sanomassa, että se tietää sitten? Pitää mennä ihan just”, Sierra huikkasi ajotien päästä. 

”Eiköhän se kuullut ton teidän ajoneuvon sisälle asti”, Ramona totesi nostaen katseensa hetkeksi pelistä. Rosanna ei näyttänyt huomanneen tulijoita. Paitsi että tämän leukaperät kiristyivät tiukoiksi.

”Ei hätää, Sierra, me ollaan ihan siinä sun kertomassa aikataulussa”, Sierran äiti vakuutti vilkaistuaan taskusta kännykkänsä kelloa. Sierran äiti näytti Reinasta aina tyyneltä ja tietäväiseltä, kuin tosielämässäkin Isabella Cormac tietäisi etukäteen kaikki vuorosanat ja tapahtumat. 

Ulko-ovi talon toisella sivustalla kuului käyvän, ja kaksi paria askelia kiirehti pehmeää askellusta etupihalle.

”Moi Sierra, sori kun kesti!” Reina henkäisi.

”No vau mitä leidi! Ei haittaa, ei me olla vielä myöhässä tai mitään. Sulla on tukka kivasti, ja kaikki muukin”, Sierra kehui. 

”Kiitti. Kunhan nopeasti jotain vähän uutta… Sä taas näytät tosi huolitellulta”, Reina nolosteli. 

”Joo niin mä suunnittelinkin. Katsos kun ensinnäkin tämän hameen kanssa…” Sierra yltyi päästä varpaisiin laittautumisensa kuvailuun.

”No jos kaksi kertaa tavallista kauemmin on nopeasti jotain vähän….” Aron mutisi, mutta ei jatkanut ääneen ajatuksiaan loppuun, kun totesi, että Sierran selitys keräsi vain kierroksia, ja Reina näytti kuuntelevan hyvin kiinteästi. Ainakin Reina unohti mainita, että Aron oli auttanut, kaikki huomio ja puhe oli vain Sierrassa nyt. Aronia vaivaannutti. Hänen katseensa eksyi olan yli.

”Pitäkää hauskaa ihan rauhassa niin myöhään kuin haluatte! Me huolehditaan, että isä muistaa missä te olette”, Ramona vakuutti. Aron kääntyi näyttämään peukkua siskolleen – tai siis Ramonalle – kun Reina ei vaikuttanut sitäkään kuulevan.

Aronilla kesti hetken pidempään kääntyä takaisin ympäri, kun hän jäi ihmettelemään Rosannan kovaa ilmettä. Kulmat nousivat yllätyksestä. Rosannan ilme kuitenkin suli kireäksi hymyksi, kun Reina kääntyi lopulta vilkuttamaan heipat siskoilleen.

Aron meinasi unohtaa esittäytyä taas muka uudelle henkilölle, mutta hoksasi sitten pysähtyä Isabellan kohdalle tämän uteliaan katseen myötä. Ja esittäytyi yhdelle pisimpään elämänsä aikana tunteneista, kättelyt ja kaikki. Vaikka hän, tai siis Reina taas tietenkin, oli käynyt naperosta asti Sierran luona yökylässä ja toisinpäin ja kaikkea.

Sitten Aron jäi häilymään pihatielle ja miettimään, mihin hänen kuuluisi istua. Rosannan ilme mielessään. Hän oli joskus nähnyt ennenkin siitä häivähdyksen, kun Sierra oli Reinan seurassa, tai kun Reina puhui Sierrasta. Mutta sitten Aronia aseteltiin jo autoon etupenkille Isabellan viereen, ja Aron alkoi miettimään ennemmin, oliko Isabella aina käyttänyt samaa hyväntuoksuista hajuvettä.

Aron näki vielä sieltä etupenkiltä, miten Rosanna ja Ramona jäivät pelinsä jatkamisen sijaan keskustelemaan jotakin vakavan näköisinä. Sitten auto peruutti käännöksen kautta matkoihinsa ja vei isosiskot pois näkyvistä.

***

”Eikä, ollaanko me kuitenkin viimeisiä paikalla?” Sierra totesi ensimmäisenä, kun antoi katseensa kiertää pihaa.

”Noh, ajoissa oltiin niin ei ole siitä kiinni. Mutta nyt minun täytyy mennä, kulta. Pidä hauskaa! Ja Reinalle ja Aronille hauskaa iltaa myös”, Isabella toivotti katse kännykässään.

”Kaikki ok, Aron? Sä olit hiljainen autossa”, Reina kysyi hiljaa. Hän halusi vielä huolehtia Aronin pärjäämistä, kun heillä suinkin oli mahdollisuus jutustella kahden kesken. Reina piti mahdollisena, että Aronia voisi jännittää päätyä näyttelemään niin isoon tuttuun porukkaan.

”Eeh, ääh, tai siis ei mitään hätää. Mä oon ok. Kunhan ajattelin”, Aron selitti. Sitten hän päätti ravistella Rosannan lopullisesti mielestään siltä illalta. Hänen täytyisi keskittyä koko ajan täysin. Nyt vasta hän tuli oikeastaan hoksanneeksi, mihin oli sukeltamassa.

”Jos menee liian vaikeaksi niin… Tuu vaan sanomaan. Mä keksin kyllä sitten jotain. Mä en halua, että mun keksintöjen takia sulle tulee hankaluuksia”, Reina huolehti, kun Aronin takeltelu ei kuulostanut vakuuttavalta. Hän kurotti kättään kohti toisen rannetta, jotain, mutta liike jäi nytkähdykseksi, kun hän hoksasi jo useamman hoksanneen heidän saapumisensa, katseet ja vilkutukset heihin suunnattuna.

”Enhän mä missään vaiheessa ollut tänne väkisin raahattavana tulossa vaan ihan omasta tahdosta. En halua jäädä tästä paitsi”, Aron kääntyi kuitenkin vakuuttamaan.

”Tästä tulee varmasti ihan hauskaa tällä porukalla”, Aron vakuutti ja verrytteli kuin olisi valmistautumassa urheilusuoritukseen. Lähinnä kädet kaipasivat hermostuksesta jotain liikettä.

Reina käänsi katseensa tähän tämän vuoden porukkaan. Reina yllättyi ensimmäisenä nähdessään myös Nicolen mukana. Tämä ei ollut muutaman edellisenä vuotena vaivautunut mukaan – mutta ehkä se vaikutti, että tämä voisi olla viimeinen mahdollisuus kokoontua ihan kaikkien kesken. Ensi vuonna porukkaa voisi olla levällään opiskelemassa ties missä.

”Voinko mä mennä heti eri porukkaan?” Aron varmisti löydettyään herrasporukan futispelin ääreltä.

”Joo. Mä haluun jutella Letan kanssa, ja Junellakin on ihana mekko!” Reina totesi katse ihan muualla.

”Eikun hetkinen, mä haluankin vaihtaa pari sanaa Danin kanssa ihan ensin”, Reina huomasi sitten lennosta. Sadien ja Maian isä näytti tenttaavan jotain siskoksilta samalla, kun Dan odotti vieressä vähän vaivaantuneena. Dan asui vaimonsa kanssa viereisessä talossa, parin puska-aitauksen takana. Lähemmäs astellessaan Reina arveli kaksosten isän asettavan ehtoja ja sääntöjä juhlien pitämiselle ja piti huolen, että Dan tiesi, milloin olisi täysin ok tulla viheltämään peli poikki. Reina jäi kohteliaan etäisyyden päähän ja katseli muualle, kunnes tenttaaminen päättyi ja siskokset vapautettiin. Samoin Dan.

Reina kiirehti kiittämään vielä, että Dan oli jo heti palannut kesätauolta käymään salilla hänen pyynnöstä. Isabella ei vielä kuitenkaan lähtenytkään, kun kaksosten isä pyysi tätä vaihtamaan pari sanaa kuulumisia.

Aron oli kuulevinaan jotain yhteiskuvasta, Sadien ja Maian ideointia, kävellessään näiden ohi.

”Ihana mekko, June!” Reina kiirehti kehumaan hänen suuntaansa ujosti vilkuilevaa kaveriaan. June näytti siihen asti häilyneen Letan pöydän keskustelussa vain vieressä osallistumatta, kunnes kuuli Reinan äänen.

”Ai, kiitos… Itse asiassa tämä on äitini vanha, ja muokkasin sitä vähän”, June kertoi hymyillen.

”No… Oho! Sittenhän vielä hienompi, tai siis, en minä ainakaan osaisi yhtään”, Reina jatkoi. Hän tunsi aina tarvetta jotenkin huolehtia ujon ja hiljaisen Junen perään, pitää tämän hymyilevänä, mutta ei keksinyt kovin hyvin yhteistä jutusteltavaa tai aihetta. Mutta jotenkin niin he olivat olleet ystäviä vuodesta toiseen.

”Moi, Aron. Oisko tänään jossain välissä aikaa ottaa sitä uusintamatsia, oletko ehtinyt treenata?” Aron puolestaan tuli Adrianin pysäyttämäksi ennen kuin tämä ehti futispöydän ääreen. 

”Moi! Joo, olisi varmaan aikaa, mutta en kyllä ole ehtinyt treenata. Mutta ehkä mä olen tottunut… tai siis jotenkin passiivisesti sulatellut oppimaani tänä aikana?” Aron takelteli yllättävää hyökkäystä. Tai siltä se tuntui.

”Ei tarvitse, jos susta ei tunnu siltä. Kunhan tarjosin”, Adrian vakuutti rennon oloisesti.

”Joo, oon mä valmis, vaikka se olisikin joku triplarökitys vaan”, Aron puolestaan lupasi. Adrian oli aina reilu ja kiva, Aronilla ei ollut mitään syytä empiä. Tai puolestaan nolostella vaikka sattuisikin olemaan ihan alakynnessä koko ajan, Adrian tiesi myös mitä teki. Aina ja kaikessa.

”Mä en ymmärrä miten pojat jaksaa vuodesta toiseen remputtaa samaa yksinkertaista vehjettä”, Sierra sai todeta ihan itsekseen. Kukaan ei alkanut oikaisemaan, mikä pelissä niin viehätti tai oli ideana.

”Hei tyypit, jos teillä tulee turnauksessa joku hyvä väli kohta niin otetaan yhteiskuva vielä kun on noita vanhuksia paikalla joita pyytää kuvaamaan”, Maia ilmoitti ja sai pelaajien huomion kiinnittymään saman tien.

”Joo, tietty, Muistetaan että punapaitaiset… tai siis Tomas ja Jonas johtavat yhdellä”, Cristian kertasi.

”Rehellisyyden nimissä mun mielestä me ollaan nyt tasoissa eikä johdossa”, Jonas korjasi.

”Ai niillä on joku turnaus, eikä jotain satunnaista vääntelyä, siltä se näytti…” Sierra mutisi itsekseen. Sitten hän keskittyä asettelemaan tukkansa suortuvia tasan tarkkaan aloilleen kuvaa varten.

”Mun mielestä joku kyllä vielä puuttuu, kun Reina, Aron ja Sierra tulivat kerran samalla kyydillä niin se neljäs vielä…” Alba alkoi miettiä.

”Huusiko joku yhteiskuva? Odottakaa! Ja sori että oon myöhässä”, Emil puuskutti ja ryntäsi uima-altaan ympäri vähän hirvittävästi horjahtaen.

”Rauhoitu, kaveri, me ollaan just vasta kerääntymässä kokoon”, Ella huikkasi tälle.

”Äh, mikä laajakuva-asetus? Tämähän on vain kamerakännykkä, milloin nämä muuttuivat näin monimutkaisiksi?” Sadien ja Maian isä tuskaili hänelle ojennetun kännykän kanssa. Sierralta sattui löytymään kaikkein uusin ja hienoin malli.

”Luulen että se on tuo… ei kun mene takaisin edelliseen valikkoon, niin tuo tuossa”, Dan yritti opastaan.

”No niin, ja sitten Junesta ei näy kuin yksi korva niin siirry pois sieltä Sadien takaa. Vielä vähän, vielä vain… Vai pitäisikö sinun tulla eteen kuin olet lyhyempi? Ai no jos ei niin kyllä sinä myös näyt kun pysyt juuri siinä”, Isabella oli puolestaan ryhtynyt asettelemaan kuvattavia tarpeeksi tiiviisti. Ujoja ja vaatimattomampia enemmän esille, liian innokkaasti eri käännöksiä ja kulmia kokeilevia aloilleen.

”Jos ei löydy tarpeeksi tilaa kaikille niin mä tietty meen sivuun kun ehkä mun ei oikeasti pitäisi…” Aron esteli taas.

”Ei kun olet nyt siinä muiden kanssa, niin kuin kuuluukin”, joku, ehkä peräti Oscar kumosi vastaväitteen tällä kertaa.

Aron melkein liikuttui siitä, miten selkeän tärkeää oli, että hänet otettiin tietty kuvaan mukana tänä vuonna. Tuntui sekä lämpimältä, mutta myös aavistus valheellisen kalvavalta. Ei hän keksinyt muuta selitystä sille, miten oli sujahtanut niin helposti kaikkiin porukoihin vieraana. Muka vieraana.

”No niin sitten silmät auki ja suut kiinni jollei toisin päätä!” Alba hihkaisi, kun huomasi kuvausvälineen olevan ilmeisesti juuri valmiudessa.

”Joo juuri kuin neiti sinisessä mekossa sanoi. Otan monta kuvaa, että saadaan kaikkien silmät auki edes yhteen”, kaksosten isä murahti keskittyneesti.

”Turkoosi”, Alba korjasi hiljaa.

”Vau, ei missään muualla näin hienoa joukkoa!” Isabella ihasteli.

”Näyttää hyvältä. Hauskaa iltaa, nuoret!” Dan toivotti.

”Äh sä mitään vanha vielä ole, tuu mukaan!” Ella heitti joukon perältä.

”Ehhei ole enää sellaisen aika minulle. Toivokaa sitä vastoin ettei minun tarvitse tulla motkottamaan ja vanhaa naamaani näyttämään.” Samaan aikaan kaksosten isä keskittyi kuvaamaan vaiti ja kirjaimellisesti kieli keskellä suuta. 

Sierra oli napannut käsikynkästä Reinan viereensä, kun tämä yritti ensin hivuttautua taemmas. Hän oli useampia tyttöjä pidempi. Mutta Sierran päättäväisyys valoi hänet paikoilleen. Kiihtyvästi kupliva yleinen innostus ja vitsailu nostivat hymyn Reinankin huulille vihdoin. Tämä oli hieno porukka, ja Reina oli iloinen, että sai olla juuri näiden kaikkien ihmisten seurassa.

”Eiköhän tuo määrä riitä”, kaksosten isä sitten ilmoitti. Reina ei mitenkään vieläkään muistanut, mikä tämän nimi oli. Eikä kehtaisi kysyä. Oli nämä juhlat aika moneen kertaan kaksosten isolla pihalla ja talolla vietetty, mutta Reina vietti muuten näiden kanssa vähemmän aikaa, saati niin, että näiden vanhemmat olivat paikalla.

Kuvan – tai tusinan – ottamisen jälkeen futispeli veti puoleensa taas ja pelaajat vetäytyivät sen ääreen omaan porukkaansa kuin meri rantahietikolta. Paitsi tällä kertaa Alba seurasi mukana antamaan ylidramaattista selostusta pelin käänteistä. Maiakin kuikuili tämän olan takaa ja irvisteli virheliikkeille tietäväisesti sitten omia taktiikkaehdotuksia mutisten.

 ”Ehdittäisiinkö kohta kokeilemaan, Aron?” Adrian ehdotti välissä. Hän oli mielihyvin antanut pelipaikkansa Joelin parina myöhässä saapuneelle Emilille, nämä olivat aika hyvää kaveria keskenään vaikka eri koulujakin olivat käyneet jo hyvän tovin. Aron taas pelipaikkaa kysyessä oli tullut Cristianin kanssa pariutuneeksi.

”Älä häiritse nyt”, Cristian ärähti Aronin puolesta ennen kuin tämä itse ehti vastata. Pahoitella, että unohti pitää Adrianin pyynnön päällimmäisenä mielessään miettiessään, mitä seuraavaksi tekisi.

”Mä olen kuullut aika usein olevani perin kilpailuhenkinen, mutta väittäisin että jään kauas Cristianin taakse kun on tästä futispelistä kyse”, Adrian totesi huvittuneena, ei kuulostanut onneksi lainkaan loukkaantuneelta mistään hyvästä.

”Joo sori just nyt ei pysty”, Aron vastasi nopeasti. Varuillaan Cristianin mahdollisesta seuraavasta tiuskaisusta, mutta tämä keskittyi sättimään itseään tekemästään virheestä.

”Rauhoitu vähän Cristian, jos kiroilet noin jo tässä vaiheessa iltaa niin ei hyvin käy”, Jonas torui. ”Hyppää mereen, kukkahattu”, Cristian ehdotti silmät tiiviisti pelissä.

”Tuliko tämä muka jollekin yllätyksenä?” Tomas heitti väliin. Aronista oli mukava vaihtaa lämmin, tietäväinen hymy tämän kanssa. Aron tiesi kyllä, enemmän kuin kukaan osasi arvatakaan. Sama toistui aina vuodesta toiseen jossain vaiheessa iltaa, kun Cristian uppoutui peliin liiaksi. Tai tarpeeksi. Miten kukin sen otti. Sitten Aron asettui tosissaan samalle aallonpituudelle. Hänellä oli kyllä kokemusta ja hyvät refleksit, kunhan keskittyisi. 

He voittivat sen erän Cristianin kanssa selkeästi.

Reina vilkaisi juttunsa lomassa poikien meuhkaamisen suuntaan. Aron näytti heittävän ylävitosia Cristianin kanssa, ja hymyili tosi kivan leveästi. Näyttikö Reina samanlaiselta hymyillessään noin joskus? Sitten Reina keskittyi taas Letan ja Junen jutusteluun, nämä kertoivat vuoroin mitä suinkin oli ehtinyt tapahtumaan ennen Reinan saapumista. Molemmat olivat aina ensimmäisten joukossa paikalla. Kaksosten äitikin Marie oli ehtinyt näkymään lyhyesti ja oli toivottanut mukavaa iltaa.

Aronilla oli selvästi kaikki hyvin ja Reina sai olla rauhassa.

Taka-alalla Sierra ja Sadie kuuluivat saavan kännykän yhdistymään kaiuttimiin, ja jokin poppi alkoi raikaa pihalla. Äänen taso haki hetken maltillisen jumputuksen rajaa ennen asettumistaan. Kappale oli joku sellainen, jonka Reina kyllä tiesi kuulleensa monta kertaa, jokin hitti, ihan kivakin, mutta ei mitenkään saanut päähänsä, kuka oli laulun esittäjä tai mikä kappaleen nimi edes oli. Sellainen ei kiinnostanut Reinaa pysyä kärryillä tarpeeksi. Sierra taas tiesi aina. Reina kuuntelisi puolella korvalla ja jos jotain suinkin tosi kivaa tulisi listalla vastaan, pitäisi kysyä Sierralta.

”Sinusta on varmaan tosi hienoa, että Aron on löytänyt niin paljon ystäviä. Ettei tule niin pitkä ja pitkästyttävä oleilu. Vai mitenkä pitkään Aron on viettämässä kesää täällä?” Leta kysyi sitten aivan yllättäen.

Hitto. Reinan piti ensin varoa tokaisemasta se ääneen. Aivot löivät aivon tyhjää yrittää sitten miettiä jokin järkevä vastaus. Tätä he eivät olleet Aronin, tai Ramonan kanssa miettineet etukäteen.

”Se on vielä vähän auki. Aronilla ei ole ainakaan ihan heti muita suunnitelmia tiedossa”, Reina vastasi väistellen.

”Aa, aivan”, Leta totesi hymyillen ja nyökkäillen. Mutta Reinasta tuntui inhalta. Hän ei valehdellut, ei tosiaankaan, Aronilla ei ollut muita suunnitelmia kuin vain olla olemassa päivästä toiseen. Mutta valehtelemiselta se tuntui. Ja Letan hymyileväisissä kasvoissa kävi jotain kireää. Pystyikö Leta niin hyvin lukemaan sen melkein valheen? Ylitulkitsiko Reina vain peiliä peloilleen?

”Minusta tuntuu vähän samalta. Haluaisin lähteä käymään jossain kauempana jossain vaiheessa, matkustella, mutta en ole lyönyt mitään suunnitelmia vielä lukkoon”, June kuitenkin kommentoi huomaamatta mitään omituista ilmapiirin vivahdetta. Ehkä Reina vain kuvitteli sen. Hän tarttui innokkaasti kyselemään, oliko Junella minkälaisia ideoita.

Sitten pian iso osa porukasta näytti siirtyvän kohti avointa nurmea, ja Reina kiirehti ensimmäisenä seuraamaan.

”Ai, kannattaako minun sitten laittaa näitä hodareita vielä tulemaan, jos tässä on tuota muuta ohjelmaa ensin?” Oscar aprikoi.

”Laita vain. Näissä ei mene kauan”, Nicole totesi hiljaisella äänellä. Oscar vaikutti vähän hätkähtävän, mutta nyökkäsi sitten jäyhästi ja ryhtyi toimeen. Nicole häilyi joukon laitamilla, sanoi joskus jotain tai sitten ei. Mutta tuntui kuitenkin olevan yhtä paljon mukana ja perillä asioista kuin muutkin.

”Tää nurmi on sulle ihan ok, eikö?” Aron varmisti. Hän oli joskus hyvin pienenä mitellyt voimiaan pihanurmella Adrianin kanssa kesätauolla. Silloin kun he olivat vielä ihan lapsia ja tasaväkisiä, eikä mukana ollut hänen, tai siis Reinan puolesta mitään katkeraa ja liian tosikkomaista.

”Joo on. Mutta tarttee varmaan sopia ettei heittoja, eikö? Olisiko se puoleen otteluerän pisteistä vaikka taas?” 

”Joo hyvä huomio. Vähempikin riittää niin mä näen opinko mitään viime kerrasta.”

”Mä myös. Ei tartte muutoin pidätellä”, Adrian totesi hymyillen sillä tavalla totisesti, jonka Aron tunnisti.

”Näytä sille, Aron, muistat vaan kaiken!” Reina riekkui laidalta. Reinakin tunnisti sen ilmeen, ja kiihtyi kuin haaste olisi osoitettu hänelle eikä Aronille.

”Joo, tosi helppoa, hyvä neuvo”, Aron murahti ja sai kertyneen yleisön naurahtelemaan. Aron ei halunnut edes vilkaista kuinka moni heitä oli lopulta seurannut. Hän halusi keskittyä eikä kuumotella.

Aron tosiaan ei pidätellyt. Hän keräsi ensimmäiseen kiertopotkuun niin paljon vauhtia kuin kylmiltään pystyi. Reinalta Adrian olisi torjunut sen. Tämän hän väisti, ei uskaltanut ottaa vastaan. Aronin sisällä pulppusi lämmittävän kutkuttava innostus.

”No, vau…” Reina henkäisi hiljaa, kun Aron sai painettua Adrianin maahan puhtaasti lukko-otteeseen heti ensimmäisellä erällä. Tämä tosiaan tuntui muistavan kaiken, ja lisäviikko uudessa kehossa oli oikeastaan saanut kaiken haparoivan kömpelyyden loppumaan. Nyt Aronilla oli Reinan taidot, mutta Aron oli Aron.

”Mitä, eikai suinkaan oma pikkuserkku näytä hyvältä?” Sierra kiusoitteli, mutta kiitollisesti hyvin huomaamattomalla äänellä.

”Älä höpise. Ihailen molempia. Taitoja”, Reina puolustautui nopeasti. Ja totesi, että pitäisi miettiä enemmän, mitä aikoo sanoa ennen kuin puhuu, tai lakata puhumasta kokonaan.

”Jaa, että ihan molempien taitoja”, Sierra toisti myhäillen, mutta ei jatkanut sen enempää. Eikä Reina uskaltanut avata suutaan lisäsammakoiden pelossa.

Rehellisyyden nimissä…. Rehellisyyden nimissä Reina ei oikeastaan osannut sanoa juuri nyt mitään muuta kuin että seurasi kiinnostuneina ja keskittyneesti molempien tekniikkaa, vertaili. Oli kuin voisi katsella peiliä ilman, että tarvitsi samaan aikaan keskittyä vastustajaan. Se oli kiinnostavaa, opettavaista ja kaikkein eniten hämmentävää. Aron liikkui niin kovasti samalla tavalla kuin hän, tietenkin, ja se itse asiassa näkyi välillä Adrianin hämmennyksenä. Kuin että aivan oikeastiko hänen oletuksensa toteutui, että tulikin niin paljon tuttua vastaan vieraassa. Ehkä sen opittuaan ja siihen luottaessaan Adrian lopulta päätyikin voittamaan 3-1, taas. Mutta tällä kertaa hyvin tasaväkisesti jokainen matsi.

Sitä oli ollut kiva katsella, ja ennen kaikkea siksi, että molemmilla näytti olevan hauskaa. Reina oli matkalla onnittelemaan Adriania voitosta vilpittömämmin kuin pitkään aikaan. Mutta sitten Aron ja Adrian mokoma eivät huomioineet ketään tai mitään muuta, kun keskittyivät käymään parhaita kohtia läpi. Hetkeksi Adrianin katseen tavoittaessaan Reina mumisi sanottavansa ja seurasi Sierraa, joka oli kyllästynyt jo paljon aiemmin.

Aron taas söi hyvin tyytyväisenä Oscarin paistolämpimänä tarjoilemia hodareita. Samalla kun kuunteli korvat hieman kuumottaen, miten joitakin innosti vielä puida lyhykäisen matsin kiintoisimpia vaiheita.

”Nämähän ovat allasbileet, ja allas vinkuu täällä huomioita, c’mon kaikki!” Alba ehti ensimmäisenä hypätä jo useamman kierroksen laudalta altaaseen, ja Sadie ja Leta seurasivat nopeasti perässä.

”Miten olisi, Sierra, ajattelitko altaaseen tänään?” Reina kysyi ystävältään. Sierra ei läheskään joka kerta ollut sillä tuulella. Ja tämä kyllä vakuutti aina, että Reina voisi mennä hänestä huolimatta uimaan jos mieli niin. Joskus Reina menikin.

”No joo, kyllähän tuota voisi. Olen pari kertaa uusia bikinejä käyttänyt, ihan kivat. Muistatko kun oltiin ostamassa”, Sierra mietti. ”Joo, muistan”, Reina vastasi mielissään. Sitten Sierra alkoi kertaamaan, mitä kaikkea muuta tuli samalla kerralla ostaneeksi. Reina osti silloin kai yhden huivin, jota Sierra kovasti kehui hänelle sopivaksi. Ei ollut tullut käytettyä.

Aika nopeasti Sierra huomasi myös kehua Junen mekkoa, josta tämä alkoi ujostellen kertoa. Reina oli jutun jo kuullut, ja kuunteli sivukorvalla Belindan ja Ellan keskustelua. Hän ei kuitenkaan päässyt kärryille mistä tai kenestä nämä puhuivat.

Missäköhän Leta oli? Ai niin, altaasta kuului ääni. Mutta pitäisi odottaa Sierraa ensin, kun tämä haluaisi kai mennä vasta yhdessä. Reina yritti kuunnella kauempaa muiden keskustelua, nimen omaan yhtä ääntä. Tomas kuului juttelevan Joelin ja Cristianin kanssa. Mutta näiden puheissa vilisti niin paljon outoja termejä ja nimiä, että ne puhuivat jostain pelistä tai sarjasta tai leffasta, mistä Reina ei tiennyt. Reina päätyi kuuntelemaan taas tarkemmin, mitä Sierra ja June puhuivat, tai lähinnä miten Sierra yritti saada Junen jatkamaan jotain juttua pidempään kuin parin sanan vastauksen verran. Lopulta June perääntyi keskustelusta haalimalla hodarin käsiinsä. Sitten Sierra ilmoitti, että nyt mennään altaaseen.

Illan edetessä painostavan hämyisäksi pimeydeksi kuuman päivän päätteeksi lopulta altaasta löytyi enemmän porukkaa kuin sen ulkopuolelta.

”Sierra, Jonas aikoo kai pian hypätä sun taakse niin älä säikähdä”, Reina varoitti ohimennen Sierran juttutulvan lomaan. Lopulta Jonas ei saanut Maiaa siirtymään hyppylaudalta ja hyppäsi kauempaa suoraan laidalta veteen. Sierra ei lopulta vaikuttanut huomaavan roiskeita saati Reinan varoitusta.

”Hei Aron, jos maltat tovin tehdä jotain muuta kuin pulikoida niin Emil toivoisi vielä saavansa pelata enemmän nelinpelinä futista. Kun se tuli vähän myöhemmin eikä ehtinyt silloin aluksi niin paljon. Ja aattelin, että sä et ole mättäny sitä täällä säännöllisesti jo vuodesta toiseen niin et ole ehkä kyllästynyt”, Jonas kutsui.

”Joo voin mä tulla. Sä oisit myös voinut huutaa ja kutsua, kyllä mä olisin kuullut vaikka kaikki höpöttääkin tässä välissä omiaan ja musiikkikin soi.” Reinasta tuntui Sierran kuuntelun sijaan oikeastaan mielenkiintoisemmalta kuunnella sivukorvalla, miten Aronin ilta sujui. Pian tämä kuitenkin ui ulottumattomin.

Aron keskittyi liiaksi sopimaan mennessään miten tiimit sovittaisiin. Nicole säpsähti, kun sai veden roiskeita päälleen Aronilta.

”Äh sori, en katsonut tarpeeksi ympärilleni, olisi pitänyt kiivetä ylös kauempaa”, Aron kiirehti pahoittelemaan.

”Nääh. Nou hätä, mäkin käyn varmaan kohta uimassa kuitenkin.” Aronin piti tosissaan purra itseään kieleen, ja peitti takeltelunsa yskäisyllä. Ettei olisi möläyttänyt, ettei muista milloin olisi nähnyt Nicolen viimeksi uivan. Siitä huolimatta, että tämä kyllä usein hengasi uimapuvussa muiden tapaan. Mutta vain altaan reunalla. Mutta eihän Aron tuntenut Nicolea muuta kuin joltain viikon pitkältä ajalta. Nicole loi sivusilmäyksen Aroniin, ja tämä käänsi katseensa ihan muualle.

”Okei, kiva”, Aron totesi nopeasti ja pakeni paikalta. Aron oli unohtanut tuntea olonsa alastomaksi pelkissä uimahousuissa siihen asti, mutta Nicolen katse tuntui riisuvan hänet jotenkin.

Onneksi peli oli sen verran tosikkomaista taas, että keskustelu ja tunne unohtuivat.

Reina seurasi toiveikkaana, kun poikien porukka pieneni, ja hän pääsisi ehkä juttelemaan Tomaksen kanssa ilman, että tuntisi tungettelevansa.

”Cristian mitä nyt?” 

”Mä tuun kohta takas, mun tarttee vaan käydä sanomassa yks juttu Aronille minkä unohdin. Ja oikeastaan Jonakselle myös. Ennen kuin niiltä menee tilaisuus ohi…” Reina kuuli viimeisen mutistun osan vain koska Cristian sattui kävelemään aivan ohi. Tomas jäi altaan reunalle istumaan jo kauemmas. Reina pyysi Sierran mukaansa hetkeksi istuskelemaan muiden seuraan, kun allas tyhjeni niin kovasti kerralla näemmä.

Aron pyrki edelleen kovasti keskittymään peliinsä, kun Cristian alkoi suosittelemaan Jonakselle Alban seuraan siirtymistä, jos haluaisi päästä tämän huomion kohteeksi. Mutta keskittyminen muuttui mahdottomaksi, kun Aron kuuli oman nimensä. 

”Kuule, Aron, jos et vahtaisi noin kovasti pelikenttää niin olisit varmaan jo itsekin huomannut, että Belinda vilkuilee jatkuvasti sun suuntaan. Vai ootko sä jo ilmankin tietoinen, sulla on suunnitelma?” 

”Niin, Aron, niinku muistat niin ei tartte aatella että sohasee ampiaispesää täällä tai mitään. Anna mennä”, Jonas yltyi kannustamaan.

”Öö… joo, kyllä mä tiedän. Mä mietin. Ja mä nousin just altaasta, tipun vettä vielä”, Aron vastasi kierrellen kaarrellen. Apua. Hän kyllä halusi mennä Belindan lähelle, olla tämän lähellä. Mutta mitä ihmettä hän konkreettisesti tekisi? Katselisi vain hölmönä tuppisuuna Belindaa ja tämän kauneutta?

”Älä mieti liian pitkään. Niin joo ja varmaan on avuksi sulle tietää, että näillä on paljon tyhjiä vierashuoneita alakerrassa. Ja pysy kaukana yläkerrasta Sadien ja Maian huoneista, tunnistat ne kyllä, ne on varattu vain niille ja niiden vieraille”, Cristian oli avulias. Aron pyrki hengittelemään rauhallisesti tai ihan jotain poppaskonsteja mitä suinkin keksi, jottei hänen vaalea ihonsa lehahtaisi punaiseksi. Tuli kateelliseksi hetkeksi vaikka Tomakselle, tämä ei varmaan ikinä punastu ainakaan näkyvästi.

”Mä luulen, että akkojenkin seurassa on vähemmän juoruilua kun tässä. Tulkaa sanomaan, kun haluatte taas pelata tosissanne”, Emil huokaisi vähän pettyneenä, ja muiden pahoitteluista huolimatta paineli altaan reunalle kerääntyneen joukon luokse.

”Älä huoli, Aron, Emilillä on aina ollut isot tunteet, sanat, ja sydän myös”, Joel selitti ”ja me ei aina hoksata huomata niitä oikein, mutta kaikki on aina ihan jees lopulta.”

Aron mutisi jotain myöntävää. Kyllä hän muisti lapsuudestaan, tai siis Reinan lapsuudesta. Jotkut olivat vähän ehkä kiusanneetkin, härkkineet tahallaan Emilin kimpaantumaan, mutta ne pahvit olivat onneksi muuttaneet pois. Aron ei muistanut enää näiden nimiä tai kasvoja.

Reina katui heti vähän muiden seuraan asettumisen ehdotustaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt asettua paikoilleen, kun Sierra jo otti lähimmän pullon itselleen. Noh, mitä sitä aikuisia kieltämään. Mutta Reina ei ollut tykännyt siitä tunteesta, kun alkoholi keventää pään ja heikottaa jaloissa. Kaksosten syntymäpäivät olivat olleet heti alkuvuodesta, ja siellä Reina oli ensimmäisen kerran uskaltanut kuohuvaa kokeilla kaikkien muiden kanssa, varmaan viimeisenä koko ikäluokastaan. Mutta nyt tuntui hyvältä odottaa ainakin omaa täysi-ikäisyyttä. Tai ehkä joskus, jos tekisi mieli taas kokeilla, mutta ei ollut tehnyt. Sitten vielä Emil asettui vähän pahantuulisena joukon keskelle mukaan niin, että Tomas joutui väistämään melkein altaaseen asti, kauemmas Reinasta.

Ellan ääni oli jo kohonnut ja jutut railakkaita. Reina naureskeli aikansa mukana, mutta ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa väliin, kun Alba ja Sierra vuoroin säestivät. Ne taisivat jutella joko jostain sarjasta tai tosielämän julkkiksista, jostain viihdykkeeksi väännetystä oikeudenkäynnistä. Reina ei tunnistanut nimiä, eikä kehdannut kysyä sitä varmistusta, oliko kyseessä sarja vai oikeat henkilöt. Tomas taas oli alkanut jutella Emilin kanssa, eikä huomannut kun Reina yritti tavoittaa tämän katsetta.

Lopulta Reina ajatteli tuntevansa olonsa paremmaksi, jos vaihtaisi seuraa. Sierra ei näyttänyt häntä kaipaavaan tai huomaavan nyt. Letan vieressä ei ollut paikkaa. June oli jo lähtenyt, niin kuin aina hyvin ajoissa. Ainakin aina ennen kuin pulloja kaivettiin esiin, jo silloin kun sitä jotkut olivat tehneet etuajassa salaa vanhemmilta.

Lopulta Reina ajatteli, että voisi vähän seisoskella ainakin Letan toisella puolella, siinä oli tilaa.

Leta kertoi Nicolelle jotain tarinaa siitä, millaista nuoruutta hänen vanhempansa olivat eläneet toisessa maassa, paljon kylmemmässä. Vertasi näihin allasjuhliin. Belinda ja Maia juttelivat jotain muuta keskenään. Reina asettautui hiljalleen mukavammin kuuntelemaan. Pöydällä oli puoliksi juotuja pulloja. Myös Leta ja Nicole siemailivat hiljalleen omiaan. Reinasta ei tuntunut jotenkin mukavalta asettua kokonaan seuraan, siihen vapaalle sohvan paikalle. 

Reina ei ymmärtänyt koko asiaa. Miten illanvietot kietoutuivatkin nyt niin noiden pullojen ympärille? Kukaan ei tuntunut enää siemailevan limua tai sellaista, vaikka eivät nyt toisaalta kaksin käsin alkoholiakaan kumonneet menemään. Hän oli näiden tuttujen tarjotessa maistanut vähän sitä ja tuota, mutta alkoholijuomat maistuivat Reinasta yksinkertaisesti pahalta. Tykkäsivätkö kaikki muut oikeasti suoraan siitä kaikesta, vai vaatiko se pidemmän tai vähemmän aikaa opettelua? Saarella oli baari tai pari, mutta ne olivat enemmän turistien ja vanhempien aikuisten suosiossa. Jotkut olivat käyneet jo lautalla mantereella isommassa kaupungissa ja kertoivat panimo sitä ja hanasta tätä. Ja kovasti vakuutteluja että sinne ja sinne pääsee myös alaikäisenä sisään kunhan ei pelleile. Reina varmaan vain seisoisi tiskillä tuppisuuna eikä osaisi nimetä tai tilata yhtäkään alkoholijuomaa. Onneksi Sierra oli löytänyt muista seuraa halutessaan käydä kokeilemassa, ettei Reinan tarvinnut yrittää sopia joukkoon. Hän ei tykännyt edes lähteä saarelta pois ellei ollut pakko.

”Ai hitsi muuten Aron mä huomaan nyt että sulle ei kai vinkattu että voi tuoda omia juomia tänne. Mulla on pari ekstraksi jäävää haluutko?” Cristian tarjosi.

”Nääh, tai siis, ehkä myöhemmin. Mä taisin tulla ihan vaan prokrastioimaan kääntymään tässä”, Aron mutisi.

”Miten Belindaa voi prokrastinoida?” Cristian kysyi jo vähän virnuillen.

”En mä sitä”, Aron puuskahti nopeasti. 

”Okei”, Cristian myhäili. Joel yritti sovittelevammin alkaa ääneen arvioimaan juomansa makua ja suutuntumaa ja ties mitä.

Aron olevinaan seurasi Joelin selostusta, mutta sivusilmällä katseli kauemmas. Hän ajatteli tilaisuutensa tulleen, kun Belinda näytti jutustelevan ei niin intensiivisesti Maian kanssa. Tämän katse pyöri ja haki välillä muissa porukoissa altaan reunalla. Mutta ei vahingossakaan kääntynyt ja etsinyt Aronia. Nyt juuri kun Aron itse katseli. Täytyi vain luottaa muihin, että Belinda kuitenkin… Mitä? Suostuisi Aronin seuraan? Aron ei hetkeksi ollut taas yhtään varma mitä oli tekemässä, mutta jalat kuitenkin veivät. Ja vähän muukin.

”Moi, Aron, miten menee?” Reina kuitenkin pomppasi Aronin eteen. 

”Öö joo. Tai siis ihan kivasti. Adrian lähti just hetki sitten, ja kiitti vielä että oli kiva matsi”, Aron totesi.

”Ai, mä en huomannutkaan. Sen lähtöä siis. Mutta kiva”, Reina totesti. Mutta ei jatkanut minnekään matkaansa.

”Mm… Halusitko sä jotain?” 

”Voidaanko käydä sisällä? Mä voin esitellä paikkoja jos ei kukaan näyttänyt sulle vielä”, Reina tarjosi. Ja vilkuili sivusilmällä muita. Nämä eivät kuitenkaan näyttäneet muutenkaan kiinnittävän huomiota. Aronin oli myös turha yrittää saavuttaa Belindan katsetta. Mutta se tilaisuus taisi nyt muutenkin mennä tässä. Ehkä Reina haluaisi ihan vain varmuuden vuoksi vaihtaa ne kuulumiset varmasti muiden korvien ulottumattomissa, ja siinä ei kauan menisi.

”Joo, näytä vaan.”

Aron vilkaisi molemmin puolin ympärilleen, mutta kaikki olivat niin keskittyneet toistensa kanssa jutusteluun – ja kait niihin pulloihinsa myös – että hänen ja Reinan kulkua ei käännytty katsomaan.

”No siis, ethän sä oikeasti kaipaa esittelyä. Mutta mennään varmuuden vuoksi vielä syrjemmälle, ettei kukaan kävele kesken sisään ja kuule edes paria epäilyttävää sanaa”, Reina totesi eteisaulan ja olohuoneen rajalla. 

”Joo. Ainakin pois tästä, mä en muistanut tätä kaikkea valkoisuutta. Melkein särkee silmiin ton ulkoilman hämäryyden jälkeen”, Aron mutisi ja vilkaisi sitten vielä varuillaan ympärilleen. Yritti kuunnella, oliko lähietäisyydellä muita. Ainakaan ihan kaikki eivät tainneet enää olla ulkona? Itse asiassa nyt kun hän mietti mielessään, Sadie ja Marco olivat kadonneet jonnekin. Ei pitäisi ehkä liikaa miettiä, minne ja mitä tekemään. Saati ainakaan jakaa tätä oivallusta Reinan kanssa.

”Joo en mäkään muistanut että täällä on näin valkoista ja marmoria ja hienoa ja kaikkea. No tuu, herra herkkäsilmäinen. Mä näin ikkunasta, että vierashuone on pimeänä. Ja sieltä ei ainakaan kuulu tänne mitään kun se on käytävän päässäkin”, Reina totesi hilpeästi.

Jep, Aron ei mainitsisi mitään ääneen oivalluksestaan Reinalle nyt, kun se oli noin iloisella tuulella. Aron oli ehkä ehtinyt jo huolestua, että Reinalla oli jokin hätänä, kun tämä halusi päästä kaksin juttusille.

Että hän haluaisi heidän lähtevän. Ennen kuin Aron ehtisi Belindan luokse. Aronin piti sysätä harmin paino väkisin pois ajatuksistaan.

”Mä en muistanut, että täällä on vielä joku huone lisää. Korkeintaan vaatehuone. Paitsi siellä on valot päällä, miksi kukaan olisi käynyt vaatehuoneessa?” Aron mietti ääneen.

”Tää onkin kylppäri. Ehkä joku on löytänyt tänne jos toi aulan vessa on ollut varattu”, Reina jatkoi. Aron naurahti ääneen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he olivat näin kovasti toimineet yhteen ja toisiaan täydentäen. Kuin karmivat kaksoset. ”Täällä on iso peili! Voitko sä laittaa avuksi mulle letin uudestaan kun se löystyi uidessa? Mä näen sitten peilistä että se menee okei”, Reina keksi kuitenkin ennen kuin Aron sai mietittyä järkevää kommentoitavaa.

”Joo, okei”, Aron myöntyi, ja malttoi myöhemmäksi kysyä, mitä varten Reina oli oikeasti halunnut päästä hänen juttusilleen syrjemmälle.

”Nyt se on mun mielestä niin kuin äsken. Voisitko sä nyt kertoa mitä aioit, että voidaan palata ennen kuin muut vihdoin huomaa että mekin… että me ollaan kadottu?” Aron kysyi.

”No… Mä mietin vaan, että viihdytkö sä. Kun musta ainakin tuntui, ettei kukaan jutellut mitään sellaista, mihin mä osaisin mennä mukaan… Sierra on innostunut Ellan ja Alban kanssa ihan muista asioista. June lähti jo. Niin ainakin joskus mäkin oon sitten lähtenyt tässä vaiheessa”, Reina mietti ääneen, mutta vähän viipyillen. Aron hymisi myöntävästi.

”Onko se ainoa asia, mitä sä nyt vierastat täällä?” Aron yritti johdatella. Hän itsekin oli ehtinyt jo miettiä, että jos kaikki vain höpöttävät enää ja käpälöivät niitä pullojaan, Aron ei enää viihtyisi kauan. Mutta Aron haluaisi kuulla ensin Reinan pystyvän sanomaan todelliset ajatuksensa ääneen. Hän tunnisti kyllä tuon kireän ja viipyilevän äänensävyn, sen että jokin odotti vielä ääneen sanomista. Aron arvaili jo mielessään, millä sanoilla Reina kertoisi kaikkien juomisen tuntuvan luotaantyöntävältä ja vieraalta, jälleen kerran.

”No, tiedäthän… kuulitko jotain?” Reina aloitti, mutta laski sitten ääntään.

”Joo. Joku tuli tohon viereen”, Aron sanoi hiljaa nopeasti.

”Aron? Tulitko tänne?” Belinda kysyi sitten ääneen.

”Miksi sä…” Reina aloitti, mutta säikähti sitten omaa ääntään.

”En sanonut mitään sille. Mutta se näki, kai”, Aron jatkoi niin hiljaa kuin pystyi.

”No mee. Ei mennä yhdessä, outoa. Mä keksin jotain”, Reina hätisti Aronin nopeasti pois. Aron palloili hetken ovella, ennen kuin kävi valuttamassa vähän hanasta vettä tai jotain. Jotta Belinda ei ihmettelisi, mitä hän kylpyhuoneessa hengasi.

”Belinda? Mä aattelinkin kuulleeni jotain”, Aron muka yllättyi Belindaa.

”Mä taas aattelinkin, että näin sun tulevan sisälle ja kääntyvän tänne päin”, Belinda vastasi tavallisemmalla äänellä nyt, kun tiesi ettei puhu tyhjälle huoneelle. Hyvä, tämä ei ollut kai hoksannut Reinaa, jota Aron oli seurannut. Aron sulki kylpyhuoneen perässään ja varoi vilkaisemasta taakseen enää. Yritti unohtaa Reinan. Paitsi Reina kuulisi silti varmasti näin kaiken.

”Odota hetki, jätä raolleen”, Belinda pyysi ja ehti yllättävän nopeasti tarttumaan oven kahvasta kiinni. Aron melkein horjahti väistäessään, Belinda tuli melkein käytännössä hänen syliinsä.

”Mä… Ei mitään, ihan kuin mä olisin kuullut vielä äsken jotain outoa täältä”, Belinda selitti sitten vähän hämillään.

”Öö… Joo, ehkä ne on noi putket, niistä lähtee ääntä kun jossain muualla avataan hana, mä luulen”, Aron selitti tunnustellen, kun hoksasi, ettei Belinda havainnut Reinaa. Tämä oli todella keksinyt jotain.

”Joo, niin kai.”

”Sä voit nyt sulkea oven”, Belinda sanoi ja jäi niille sijoilleen melkein oviaukkoon. Aron joutui kurottamaan tämän ympäri taakse sulkeakseen sen oven niin kuin aikoi. Samalla Reina pidätti hengitystään kunnes kuuli oven loksahtavan. Lasiseinä oli onneksi sitten tarpeeksi hämäävä, ettei Belinda ollut hoksannut häntä. Nyt pitäisi vain odottaa, että Aron saisi Belindan lähtemään muualle, jotta Reina voisi lakata piilottelemasta typeräksi itsensä tuntien ja he voisivat jatkaa keskustelunsa loppuun Aronin kanssa.

Reina oli asettumassa lähemmäs ovea kuullakseen paremmin, mutta sitten ovi vavahtikin kevyesti, ja Reina astahti ymmällään kauemmas.

”No niin, Reinan pikkuserkku Aron, nyt sä voit vielä oikaista jos mä olen ymmärtänyt väärin sun tuttavallisuuden”, Belindan ääni kuului selkeänä kuin tämä olisi puhunut suoraan Reinalle.

Aron oli ehtinyt jo miettiä, mitä Belinda meinasi, kun oli jäänyt niin hankalasti hänen eteensä, ihan kiinni. Ja oivaltanut nopeasti kyllä jo, mistä tässä taisi olla kyse. Epävarmuus muuttui kuplivaksi innoksi.

”Samoin. Sano, jos et halua vastata mun tuttavallisuuteen, vaan jotain muuta”, Aron yritti asetella sanansa järkevästi kysymykseksi. Hän halusi varmistaa, mitä Belinda halusi, vaikka ei kuollakseenkaan pystyisi juuri nyt näin yllättäen kysymään ääneen sitä. Haluatko harrastaa seksiä. No nyt hän ainakin punastui, kun edes ajatteli sitä, ja vielä kun samalla Belinda otti ja asetteli hänen kätensä ympärilleen kutsuvasti, peilaten sitten omillaan. Aron tunsi saavansa jo siitä luvan ottaa kiinni, vähän puristaa, ja tuntea lämmintä ja pehmeää käsiensä alla.

”Mä haluun just nyt sua. Mutta vaan kumilla sisään sitten. Onko sulla mukana?” Belinda sitten myös kertoi tahtonsa ja asetteli ehtonsa.

”Mulla… Sori, ei.” Aron veti sitten heti perään siihen henkeä. Tämä olisi lopulta luultavasti vähemmän noloa ja hankalaa näin. ”Kun en ole vielä aiemmin ollut tässä tilanteessa, että tarvitsisin. Sä olisit varmasti hoksannut sen jossain vaiheessa muutenkin”, Aron myönsi. Hänen tietonsa olivat Reinana perustuneet vain satunnaisiin leffoihin, sarjoihin, kirjoihin, ja nyt sitten ihan taannoin Aronina hän oli kuullut vähän tosielämästäkin otteita uudessa kaveriporukassa.

”Okei. Kiva kun oot rehellinen. Ei haittaa, mulla on. Kortsuja ja kokemusta molempia. Enkä siis ole katsellut muita kuin sua, kunhan varaan enemmän, kun mulla on sen yhden kerran ollut valmiiksi rikki paketista”, Belinda lupasi hymyillen. Aron oli aiemmin pitänyt siinä hämärässä Belindan kuultavia kasvoja kauniina. Mutta silmät ja suu, koko ilme oli alkuun jotenkin laskelmoivan kireä. Aron ymmärsi, että kokemuksesta huolimatta Belindaakin täytyi vähän jännittää. Mutta kaikki olikin hyvin, selkeää ja sallittua nyt. Kun Belindan huulet kaartuivat pehmeään vilpittömään hymyyn. 

Aron halusi suudella niitä. Ja sai myös tehdä niin. Hän teki aloitteen. Oli tyytyväinen, kun osasi ja sai tehdä sen itse. Mutta antoi myös ilolla ohjat Belindalle. Tämä kun näytti tietävän, mitä halusi, ja osaavan myös.

”Älä sitten vahingossakaan laita valoja päälle, muuten me ollaan ulos kuin näyteikkunassa”, Belinda varoitti pöytälamppuihin viitaten, kun ohjasi heidät sängylle. ”Noissa on kosketuskytkin, been there done that.”

”Joo, okei. Haluutko… haluutko sä olla päällä?” Aron kysyi kaiken tietämänsä ja kuulemansa perusteella järkevän kysymyksen, kun ei tiennyt mihin kätensä asetella tai mitä Belinda häneltä seuraavaksi toivoisi. Hän olisi kyllä helposti saanut kiepsautettua Belindan alleen ja sitten… Mutta jos Belinda ei haluaisi sitä, se voisi olla aika hermostuttava asento päätyä. Mutta Aronista meinasi alkaa olla vaikea pystyä ajattelemaan sekä Belindan näkökulmaa että omaansa. Belinda kyllä varmasti arvasi sen kun kiipesi vielä kiusoittelevampaan kohtaan istumaan Aronin syliin.

”Joo. Mä tykkään olla niin kuin sylikkäin. Enkä ihan kokonaan ilman vaatteita”, Belinda kertoi avatessaan mekkonsa vetoketjun selästä. Aron ei odottanut kutsua tai ohjausta vaan ympäröi käsivarsiensa sisälle heti kaiken paljastuvan sileän lämpimän pinnan. Hän yletti myös suukottamaan seuraavaksi kaulan, solisluiden, olan aluetta.

”Oota, jos me jäädään tähän me tiputaan sängystä vielä”, Belinda hengähti välissä. Mutta siirtyminen pois reunalta oli jo vähän vaivalloista ja viipyilevää, kun ei olisi malttanut enää olla erossa toisesta edes sen vertaa.

Koko sen ajan Reina ihmetteli päänsä sisällä kovempaan ja kovempaan ääneen, miten Aron saattoi unohtaa hänet näin. Juuri tällä tavalla. Sitä oli jotenkin turvallisempi ajatella ja päivitellä kuin sitä, miten Aron lopulta meni näin pitkälle Belindan, tytön kanssa. Paitsi ei Reina muuta voinut kuin ajautua ajattelemaan sitten vain sitä. Alkoi tuntui kuin Aron, joka oli juuri ollut letittämässä hänen hiuksiaan ja tuo tuolla jotenkin erkanivat kahdeksi eri henkilöksi. Melkein kyseenalaisti kaiken, oliko Aron sittenkään hänen klooninsa? Mutta ei, ei, Aronile ei ollut mitään muuta selitystä. Miten sitten Aron, näin yhtäkkiä… näin yhtäkkiä pystyi tehdä tällaista?

Reina vetäytyi kankeasti ja palelevana jälleen suihkukaappiin piiloon, kun kuuli liikehdintää ja askeleita huoneessa. Keho tuntui toimivan itsekseen automaatiolla. Suihkukaapista Reina kuuli vain puheen sävyn. Belinda vaikutti olevan vähintään yhtä mielissään kuin aluksi löydettyään Aronin. Lopulta yhdet askeleet loittonivat, ja Aron palasi kylpyhuoneeseen. Hän koputti ja varoitti ensin tulevansa, joten Belindan täytyi olla tarpeeksi kaukana. Reina hivuttautui hiljalleen esiin typerästä piilostaan, mutta ei lakannut tuntemasta oloaan typeräksi, epävarmaksi, turvattomaksi.

Aron pesi jotain hanalla, vesi juoksi. Roskiksen kansi kävi. Reina mietti pitäisikö vain lähteä pois mitään sanomatta vai ei. Ja oma solmunsa oli mitä hän halusi tehdä? Mieluiten ehkä kelata ajassa taaksepäin, lähettää Belindan matkoihinsa ja jatkaa Aronin kanssa keskustelua ilman mullistuksia välissä. Mutta se ei ollut vaihtoehto, aikahyppäys. Niin todellisesti kuin kloonautuminen olikin tapahtunut. Jos Aron tosissaan edes sitä oli.

”Reina…” Aron yritti sitten aloittaa.

”Älä, sun piti olla mun klooni mutta miten sä sitten voit tehdä noin!?” Reina tiuski.

”Reina, mä en nyt ymmärrä? Sori että unohdin, että oot täällä, ihan tosissani unohdin ihan pää tyhjeni siltä osin”, Aron pahoitteli, ” mutta et sä joutunut kauan odottamaan ja sulla oli varmaan kaikki ok täällä?”

”Joo no niin unohdit, mutta en mä vaan sitä vaan miten sä voit… tytön kanssa”, Reina valitti. Aikaa ei tosiaan ollut ehtinyt kulua kuin jotain vartti, mutta jokainen minuutti oli tuntunut syvältä pitkältä tiputukselta Reinalle jonnekin, minne hän ei ollut vielä halunnut astua.

”Mutta sä itsehän mulle ensin sanoit ääneen, että mä oon ihastunut Belindaan ennen kuin mä itsekään hoksasin sitä, niin miten tää sun mielestä oli yllätys?” Aron selitti.

”No nimenomaan en tiennyt, että voisit tehdä noin. Kun jos sun pitäisi olla mun klooni, ja mä en vielä ikimaailmassa haluaisi tai tietäisi olla kenenkään toisen kanssa noin…”

”Noin? Harrastaa seksiä?” Aron varmisti.

”Joo sitten joo seksiä, mutta kun mä en ja sä joo, niin ootko sä sitten mun klooni vai et?” Reina ensin kivahti, mutta piti pienen tauon säikähtäneen näköisenä, kun kylpyhuone jo kaikui hänen äänestään. Sitten hän jatkoi vähän hiljempaa, mutta ei yhtään vähemmän kiihtyneenä: ”Voinko mä luottaa suhun, itseeni? Kuka sä olet? Tää tuntuu epäreilulta” Reina syytti. Hän yritti puristaa huulensa tiukemmin yhteen, kun ne värisivät. Häntä harmitti niin kovasti tämä tilanne, mihin Aron oli hänet laittanut. 

Aron taas näki Reinan värisevän, ja huulien vähän sinertävän jo. Reina paleli hyvin harvoin oli tämä missä tahansa miten tahansa pukeutuneena.

”Ainoastaan epäreilua tässä oli ehkä se, että mä oon elänyt tyttönä koko elämäni miinus nämä pari viikkoa, että toivottavasti ei vaikuttanut siltä, että mä tiesin vähän liiankin hyvin mitä ja miten. Että en mä osaa kertoa olevani muuta kuin sä. Mutta kun alkaa tehdä eri asioita eri ihmisten kanssa kuin sä ennen teit, niin lopulta me voidaan päätyä ihan eri tilanteisiin, näin”, Aron puuskahti. ”Sä et kieltänyt mua tekemästä jotain muuta kuin sä itse tekisit.”

”En niin, en mä ole sellainen”, Reina vastasi heti hiljaa.

”En mä pure. Tule tänne sieltä, sä palelet”, Aron pyysi ja tarttui Reinaa käsistä. Hän tiesi kyllä, ettei Reina säikähtäisi sitä, ja osaisi myös väistää, jos ei haluaisi kontaktia.

”Niin palelen, ja sä tunnuit jo kauempaakin tosi lämpimältä”, Reina huokaisi. Hän hakeutui niin hyvin lämpimän äärelle kuin keksi, kuin Aron olisi nallekarhu eikä toinen henkilö saati nuori mies. Aron ajatteli asian teknisesti Reinan lämmittämisenä. ”Mä en haluaisi, että mikään muuttuu.”

”Mä tiedän. Mä tiedän, että sä et halua, että mikään muuttuu. Mutta sä et voi estää sitä tai määrätä kaikkia muita”, Aron vastasi kaikuna, vähän liian tietäväisenä sellaisena. Hän taputti Reinan päätä pari kertaa epävarmana, ja tuntui, kuin kolmas taputus olisi sitten peruttu. Se tuntui ensin luontevalta ja tutulta, hänelle tai siis Reinalle oli tehty ennenkin niin näissä lohdutushaleissa. Mutta Aron, tai siis Reina, ei ollut ikinä se, joka olisi jonkun tuki ja turva. Aronin käsi jäi ilmaan, ja Reina vuorostaan aisti toisen epävarmuuden.

”Sä”, Reina moitti ja kopautti otsat kevyesti vastakkain ”et olekaan muu. Vaan minä.”

”Ehkä niin. Mutta kuuluuko meidän sitten vain haluta ja pystyä vain samoihin asioihin? Hermostua ja innostua vain samoista asioista?”

”Niin mä aluksi odotin. Mutta eroja alkoi käydä ilmi jo aika alussa. Tomas, Belinda, muuta. Tää on vaan eniten tähän mennessä. En mä tiedä enää.”

”En mäkään. Mutta auttaisiko sua jos mä yritän kertoa heti kun tiedän? Että sä tiedät mitä odottaa sitten ehkä?”

”No joo, jos sä pystyt. Mutta en mä halua asettua kiusaksi. Sulla on niin kivaa ja erilaista kuin mulla just nyt. Mä oon kai kateellinenkin, taas. En vaikuta muuta enää osaavan. Sori”, Reina huokaisi.

”...Ei se mitään. Mä en tiedä, missä asioissa mä olen jotenkin tehnyt eri lailla tai onnistunut, että olen päässyt tekemään nyt kaikkea erilaista. Kivaa erilaista. Mäkin varmaan olisin kateellinen jos olisin sä. Tai siis… Helvetti”, Aron naurahti. Häntä vähän huippasi hetken, kun meinasi eksyä yrittämään ymmärtämään ja käsittelemään heidän tilanteensa todellisuutta ja absurdiutta. Klooneja. Reina yhtyi hetkeksi naurahdukseen, se kuulosti lopulta aika voipuneelta.

”No, pitäisikö meidän mennä jo takaisin ihmisten ilmoille?” Aron sitten kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Tuntui sopivalta vaihtaa aihetta. Palauttaa heidän salaisuutensa taas verhojen ja kulissien taakse häilymään.

”Ei. Tai siis… Mene sä edeltä. Mä luulen, että olisi epämääräisen näköistä, jos vaikka Belinda bongaisi meidät palaamassa käsikynkkää”, Reina mietti ääneen poissaolevan oloisena.

”…Ai, niin ehkä. Tai siis, ei me mitään puhuttu, että ollaanko me nyt vain me kaksi yhdessä vai… Ehkä mun kannattaisi. Pian, jossain sopivassa välissä.” Aron vastasi. Reina nyökkäsi, ajatuksissaan. 

Aron oli aika varma, että tunsi paljon polttelevia katseita kääntäessään selkänsä tyttöjen joukkiolle. Toisaalta se oli outoa, ei Aron ollut ikinä ennen joutunut miettimään, että puhuttaisiinkohan hänestä jonkin takia, mitä hän oli tehnyt tai sanonut. Ja toisaalta oli outoa myös, miten helppoa ja luontevaa oli etsiä poikien peliporukka ja suunnata sinne. Ei meinannut vahingossakaan eksyä vanhaan porukkaan. Oli outoa, miten kaiken kaikkiaan oli helppo ja luonteva olla. Aronin oli vaikea ymmärtää Reinan epävarmuuksia ja ahdinkoja.

”Sisällä tuntuu käyvän porukkaa pitkin iltaa”, Cristian kohtasi Aronin katseen ja totesi ympäripyöreästi. Hän vilkaisi lyhyesti Belindan valitseman tyttöporukan suuntaan ja virnisti tietäväisesti.

”Joo niin näyttää. Onneksi Reina oli aluksi näyttämässä missä on mitäkin, se on aika iso. Mutta pelataanko me nyt vielä?”

”Joo, pelataan vain”, Cristian ei yrittänyt onkia enempää. Mutta Aron tiesi että Cristian tiesi että joo, ei ole epäselvää mistä Belinda jutusteli. Mutta onneksi se sai jäädä vain tietämisen tasolle, ei tarvitse puhua, jos ei halua. Aron oli kiitollinen.

Reina palasi aika pitkän ajan kuluttua ulos. Hänellä oli pyörinyt paljon ajatuksia päässä. Mikä oli muuttunut, jos mikään, sen jälkeen, kun hän oli ihan oikeasti vain tovi sitten kulkenut sisälle Aronin kanssa. Paljon tuntui muuttuneen, mutta ei sitten kuitenkaan toisaalta. Kyllä hän tiesi, miten hänen ikäluokassaan jo useammat olivat pariutuneet keskenään. Arvellut, että moni myös enemmän intiimisti. Mutta ei hän sellaisesta kenenkään kanssa suoraan puhunut… eikä siitä puhuttu hänen kanssaan. Puhuisikohan Aron nyt sellaisia? Reina alkoi kiinnittää enemmän huomiota ympärilleen. Itse asiassa Maia, Belinda ja Ella puhuivat jotain matalaan ääneen keskenään, ja Sierra ja Leta jotain muuta. Tai lähinnä Leta nyökkäili Sierran selostukselle.

Leta näki Reinan katselevan ympärilleen. ”Haluatko? Maia sanoi että keittiöstä voi hakea jääkaapin vierestä pöydältä”, Leta kysyi yhtä pulloista osoittaen.

”Ei kiitos”, Reina vastasi nopeasti. Ja käänsi katseensa muualle.

Hän sattui näkemään, kuinka Jonas ja Alba kulkivat jonnekin talon taakse varjoissa ja ympärilleen vilkuilleen.

Onneksi Sierra sattui kuulemaan pian, kuinka Ella ja Maia juttelivat, siitä mitä kello on. Sierran äiti tulisi ihan kohta hakemaan Sierran, Reinan ja Aronin kotiin. Sierra pyysi Reinaa hakemaan Aronin valmiiksi paikalle. Isabella oli tarkka sovittujen aikataulujen kanssa.

*****

Sellaista tällä kertaa, tiivis yksi kohtaus. Ei edes koottuja sattumia!