Tarina etenee tässä kyllä kivasti. Hitaasti mutta varmasti. Kirjoittajaminää jännitti, vaikuttaako elämän muutos tarinasuonen sykkeeseen, ja onnistuuko kirjoittaminen aiempaa lyhyemmissä pätkissä silloin, kun jostain irtoaa omaa aikaa. Mutta kumpikin huoli oli turha. Tätä on ollut mukava ja sujuva laatia pikkuhiljaa. (Koko tarinan viimeisten kuvien ottaminen onkin vähän kimurantimpi projekti, pelkkä pelin käynnistyminen vie lähes vartin.... Mutta eiköhän sekin ratkea.)
P.s Tämä on kai harvoja Sims-tarinaosiani, johon ei tullut mitään mokakuvia loppuun koosteeksi!
*****
Nicole johdatti heidät aika pian päätieltä sivummalle kohti mäkisempiä kukkuloita, joilla Reina ei edes tiennyt kenenkään asuvan. Parin mutkan takaa esiin alkoi tulla kuitenkin pieniä taloja, joista ehkä kolmannen kohdalla Nicole muutti taas suuntaansa.
”No niin, tässä tämä. Tervetuloa”, Nicole esitteli koruttomasti.
Reina irrotti otteensa Aronista mitään sanomatta ja kiipesi itse portaat ylös horjahdellen. Aron seisoi aikansa tämän jäljessä valmiina ottamaan kopin, mutta Reina pääsi omin voimin ovelle asti. Reina ei edes vilkaissut taakseen seuraako Aron vai ei. Aron puuskahti, mutta ei vuorostaan kommentoinut mitään. Hän loi vielä kerran katseen vieraaseen, hämärään ympäristöön. Kaikki oli vierasta ja haurasta.
”Ai, täällä sitä löhnätään, kun pitäisi töissä olla?” Nicole kuului puhuvan. Aron kohotti kulmaansa, kenelle se puhui? Ei ainakaan Reinalle.
”No joo se olikin aikamoinen työvuoro. Meitä oli vaan kaksi siellä, kaikki muut kipeänä tai jotain, ja lopulta todettiin, että pakko laittaa lafka kiinni ei me pärjätä. Siinä meni ne iltaekstrat myös”, tuttu ääni puuskahti kauempaa. Ai niin, Liam oli Nicolen isoveli.
”Shit happens. Mitä sä katot, jotain länkkäriä?”
”En katso, voit vaihtaa kanavaa jos haluat. Mä vaan… Jumahdin tähän ja kieriskelin vitutuksessani.”
”Sepä hedelmällistä.”
Nicole ja Liam jatkoivat vielä sanailua, mutta Reina tai Aron kumpikaan eivät kiinnittäneet siihen enää huomiota. Heidät oli unohdettu, ja tuntui kuin ei saisi olla edes kuuntelemassa. Mutta ympärilleen katselu lisäsi vaivaantumista. Reina ei ollut ikinä ollut sellaisessa kodissa. Haju oli tunkkainen ja pölyinen, ja kaikki pinnat myös, valon väri. Kalpeaa vihertävää, joka laskeutui vähälle ja sekalaiselle, vanhanaikaisen näköiselle kalustolle.
”Me tarttetaan ton sateen jälkeen kaikki vaihtovaatteet. Reinalla ja Aronilla ei ole omia mukana. Voiko Aron lainata jotain sulta?”
”Ai jaa? Joo voi. Kylppärin naruilla on jotain puhtaita, ne on jo ainakin teidän vaatteita kuivempia.”
”Upeeta. Tulkaa perässä, mä näytän oikean oven. Mä löydän teille myös pyyhkeet sieltä”, Nicole sitten yhtäkkiä kiinnittikin taas huomiota Aroniin ja Reinaan.
Aron vaihtoi omat vaatteet jälkimmäisenä. Reina ei ollut ehtinyt sinä aikana paria askelta kauemmas. Hän seisoi toispuoleisesti painoa varaten, mutta sentään niksahtanut jalka kantoi jotain. Molemmat katsoivat vaitonaisina ympärilleen, telkkarin ollessa pois päältä alakerta oli nyt entistä hämärämpi ja hylätyn oloinen. Yläkerrasta kuului kaappien ovien kolinaa.
Kylpyhuone ja keittiö täydensivät kuvaa. Reina ei ollut tullut ajatelleeksi, että Nicole tai joku voisi olla jostain niin paljon muita köyhemmästä perheestä. Kun Reina mietti mielessään, hän pystyi lopulta laskemaan yhden käden sormilla, kuinka monessa talossa muisti käyneensä. Ei ikinä kovin monta ystävää. Ja nekin kaikki samalta suunnalta.
”Miltä sun jalka tuntuu?” Aron rikkoi mietteliään hiljaisuuden.
”Ihan ok, ei se pahasti mennyt.”
Sitten oli taas hiljaista. Aron ei halunnut kuunnella sitä. ”Me ollaan kaksin, Liam tai Nicole ei kuule meitä. Haluatko sä puhua?”
”Puhua mistä?” Reina vastaili lyhyillä ja nopeilla sanoilla, kireästi.
”No… Siitä tai tästä”, Aron viittilöi ensin kohti heidän tulosuuntaansa ulkona, jossain siellä oli Danin uima-allas, ja sitten laajemmin ympärilleen, taloa.
”Me puhuttiin ”siitä siellä” jo tarpeeksi. En tiedä, mitä tästä puhuttaisiin. Todetaanko ääneen, että onpa erikoinen talo verrattuna niihin verrattuna, mihin on totuttu? Köyhä. Ja mä olen ollut taas yhdessä aiheessa lisää pumpulissa elävä puusilmä. Ei siitä taida olla paljon puhuttavaa”, Reina totesi kolkosti. Hän alkoi muista niitä useita kertoja, kun Nicole ei ollut halunnut lähteä yhteiseen menoon tai illanviettoon mukaan. Useimpiin niistä liittyi raha. Kireitä hymyjä ja vaihtelevia syitä kieltäytyä.
”Joo…” Aron totesi vaisusti eikä yrittänyt tavoitella enää Reinan katsetta. Reina saattoi arvata, että Aron muisteli samoja tapauksia.
Aron asteli kohti käytävän päädyssä avoinna olevaa ovea. Se ei yleensä ainakaan tarkoittanut sitä, että tänne ei saa tulla. Huoneesta kuului vähän kaappien kolinaa, askeleita. Mutta sitten yläkerrasta kuului hiustenkuivaajan hurinaa. Nicolen täytyi olla siellä. Ehkä pitäisi kuitenkin ihan ensin kiittää Nicolea? Aron suuntasi kulkunsa narisevia portaita pitkin yläkertaan.
Aronin askeleet meinasivat ensin viedä kohti työpöytää, uteliaisuus viedä voiton. Näkyvillä oli kaikkea erilaista, vierasta. Mutta sitten Aron päätti taas seurata korviaan. Ja Aron näki seuraavan avoimen oven.
”Kop kop, saako tulla?” Aron päätti kuitenkin varmuuden vuoksi koputtaa karmia kaukaa huoneen ulkopuolelta. Hän oli astumassa tytön huoneeseen.
”Aron? Joo tule vaan. Mä olen täällä nurkan takana sitten”, Nicole kutsui. Aron kuuli kaapin laatikon sulkeutuvan ja löysi Nicolen haromasta mustia tuuheita hiuksiaan sormin suoremmiksi.
”Ai katsos vaan, kiva kun sulle löytyi hyvin vaatteet. Reinalle varmaan myös?”
”Joo löydettiin. Otettiin väljää ja paksua molemmat, ettei veny mikään pilalle, ja jotta lämmetään ton sateen jälkeen…” Aron selitti.
”Te taisittekin olla siinä sateessa aika pitkään, te olitte ihan uitetun märkiä jo ennen kuin käveltiin tänne”, Nicole kommentoi. Aron tunsi Nicolen, oli tuntenut vuosia, ja tunnisti nyt tämän tietyn pistävän kysyvän katseen, sekä itsevarman sananparren, joka ei ollut pelkkä toteamus, vaan avausliike. Ne yhdessä sanoivat, että minä huomasin. Kerrotko itse koko tarinan, vai kaivanko sen esille – Nicole osaisi sen. Nicole oli ihailtavan pelottava sillä tavalla tarkkaavaisuudessaan ja keinoissaan. Aron – tai siis Reina – yleensä kierteli ja kaarteli ja pakeni paikalta jos pystyi, Nicolea ei voinut sanajudossa voittaa. Mutta Aronilla ei ollut oikein pakopaikkoja nyt.
”Noh… Me tiputtiin molemmat uima-altaaseen”, Aron sanoi hitaasti. Hän oli aivan varma, että Nicole tietäisi, jos hän valehtelisi. Mutta ehkä hänen tarvitsisi kertoa mahdollisimman vähän?
”Ai? Jännittävä käänne”, Nicole totesi ja katsoi Aronia odottavasti. Okei, Aron ei pääsisi niin helpolla. Nicole nojautui lähemmäs, Aron hätkähti, mutta sitten Nicole sulkikin vain huoneen oven ja viittoi Aronia vielä peremmälle.
”Puhun nyt suoraan. Sä olet todella, todella kovasti Reinan näköinen ja oloinen”, Nicole aloitti kuulustelun toteamuksella. Aron hätkähti vähän lisää, hän oli oven sulkeutuessa valmistautunut uima-allasepisodin uteluun. Ei tähän.
Sitten Aronia kylmäsi. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. He eivät olleet Reinan tai Ramonan kanssa puolella ajatuksellakaan miettineet, miten pitäisi toimia, jos joku ihan vain arvaisi hänen olevan Reinan klooni.
”Reina?” Nicole kysyi, kutsui häntä nimeltä. Kylmäävästä nousevasta paniikista huolimatta se tuntui jotenkin tosi lämpimältä, tulla tunnistetuksi. Aron halusi niin kovasti tarttua siihen ennemmin kuin yrittää pyristellä jotenkin irti tästä paljastuksesta. Ja juuri tämän kyseisen illan tapahtumien jäljiltä Aronilla ei ollut kyllä sellaiseen pyristelyyn voimia tai halua.
”Joo, olen.” Nicolen suu kävi pienessä tyytyväisessä hymyssä, mutta silti tämä jatkoi vakavan rauhallisesti kuulusteluaan. Joskin nojautui entistä kiinnostuneempana eteenpäin tuolillaan.
”Miten?”
”Sen kun tietäisi. Yksi päivä mä vaan heräsin… ja olin olemassa, sitten kai.”
”Ketkä muut tietävät?” Nicolen kysymykset tulivat nopeasti, aivan kuin hän olisi lukenut tästä keskustelusta jo käsikirjoituksen. Jota Aron ei ollut nähnytkään.
”Öö… Ramona, ainoastaan, tietääkseni. Tai tietääksemme. Se näki meidät heti kun oltiin herätty silloin ekana aamuna ja Reina panikoi kun… Niin.” Aronin posket punehtuivat vähän siitä muistosta, johon hän oikeastaan ei ollut ennen tätä palannut. Se oli top 3 listalla hänen hämmentävimmissään kloonikokemuksissa, se ensimmäinen aamu, kun hän vain olikin yhtäkkiä olemassa, ja näki olevansa Reinan ulkopuolella... Nytkin alkoi lähes huimata sen ajatteleminen, yritys käsittää.
”No vähemmästäkin panikoi, jos olisi tuplaantunut randomisti jonkun yön jäljiltä. Aika hyvät peitetarinat ja roolin olette keksineet tässä. Tai no, lisäksi mä tunnistan Ramonan kädenjäljen”, Nicole kehui. Aron hymähti vaimeasti siihen vastaukseksi. Hän muisti ehkä etäisesti, että Ramona ja Nicole olivat olleet joskus kauan sitten kavereita? Mutta siitä oli vuosia.
”Onko osa teidän peitetarinaa, että sä olet kuitenkin lähtenyt eri porukoihin pyörimään kuin Reina?” Nicole uteli.
”No, ei me niin pitkälle suunniteltu… Mä olen vain tehnyt sitä, mikä on musta tuntunut luontevalta. Me on huomattu, että vaikka ollaan niin samanlaisia, että säkin tunnistit, meissä on myös eroja”, Aron mietti otsa rypyssä. Nicolen kysymys oli yksinkertainen, mutta niin kuin monet muutkin asiat, mitä Nicole sanoi tai teki, tässäkin tuntui olevan lisämerkityksiä. Miksi olet niin erilainen Reinaan verrattuna. Pitäisikö Aronin omaehtoisesti jatkaa ja selittää tai miettiä sitä Nicolelle? Aron huokaisi rasittuneena. Tällainen kaivelu oli toisaalta vapauttavaa ja toisaalta väsyttävää.
”Okei okei. Mulla on miljoona kysymystä, mutta kello on jo paljon ja tää on varmasti ollut rankka ilta sulle. Teille. Niin mä lupaan malttaa mieleni nyt, tentti ohi, ei yhtäkään lisäkysymystä enää”, Nicole myöntyi sitten. Väsymyksen täytyi paistaa Aronin kasvoilta, koko olemuksesta. Nicole siirtyi hitaasti, pehmein liikkein sängylle istumaan. Ja katsoi taas Aronia odottavasti. Aron totesi, että oli istunut aloilleen ties milloin viimeksi. Puhumattakaan illan aiemmista käänteistä. Hän oli väsynyt niin monella tavalla.
”Joo… Kiitos. Kun…” Aron huomasi nyt olevansa pettynyt, ettei Nicole alkanut udella syytä uima-allaspulahdukselle. Aron oli luovinut Tomasin kaiken kompuroinnin ja väärinkäsitysten yli niin lempeästi kuin osasi, ja perään joutunut ottamaan vastaan Reinan reaktiot. Olisi kiva, jos joku nyt vuorostaan kuuntelisi ja kannattelisi Aronia. Olisiko täysin outoa sysätä sitä hommaa Nicolelelle? Ehkä. Mutta Aron ei juuri nyt jaksanut enempää.
”Tiedätkö sä, kenestä Reina tykkää?” Aron kysyi sitten varovasti. Jos ei, hän ei jaksaisi lähteä selittämään taustoja juurta jaksaen.
”Tomas, se on ollut vuosia ilmeistä jos yhtään on kiinnostanut katsoa niiden kahden tekemisiä tarkemmin”, Nicole totesi aikailematta, ja rykäisi sitten pienesti vaivaantuneesti. Aron huomasi heti rentoutuvansa vähän. Tämähän lähti etenemään. Mutta hän myös kohotti kulmaansa. Nicolea oli siis kiinnostanut katsoa Reinan ja Tomasin tekemisiä, jostain syystä. Aron ei kuitenkaan tarttunut siihen sen enempää.
”Ja lisäksi Sierra ei ole ollut kovin hienovarainen vihjailuissaan Reinalle. On siinäkin ystävä, kaiken kaikkiaan… Tai siis sori, se on sunkin ystävä”, Nicole jatkoi pikaisesti, yrittäen ehkä kääntää Aronin ajatuksia äkkiä toisaalle. Aron kohautti olkiaan.
”No joo. Sierra auttoi meitä aluksi. Ja sitten ollaan tultu toimeen, mutta ei olla nyt tekemisissä paljon. Ja joo, mä olen myös huomannut kaikenlaista siihen ystävyyssuhteeseen liittyen… Ja musta tuntuu, että Reina hiljalleen myös”, Aron mietti ääneen. Siinä ystävyydessä oli paljon yksipuolista venymistä ja myöntymistä, vaikkakaan Sierra ei näyttänyt tekevän mitään ilkeyttään tai tahallaan, ei Sierra ollut sellainen. Reina vain suostui.
”Mutta siis, tää ilta. Tomas suuteli mua. Ja Reina ei reagoinut jär... hyvin, kun kerroin. Me riideltiin ihan kunnolla ja… kaikkea sekavaa”, Aron huokaisi. Hän korjasi sanojaan. Varmasti Reinan reaktio oli järkeenkäypä, vaikkakaan ei Aronille helppo tai kiva. Aronin ei ollut sopivaa tuomita sitä.
”Tomas siis on homo? Noh, toisaalta sitä en olisi arvannut, mutta toisaalta en ole yllättynyt. Sitten mulla on kyllä kysymyksiä. Rikkoisin lupaukseni jotain minuutin takaa, mutta sä aloitit, joten miten on?” Nicole kysyi. Aron nyökkäsi pienesti. ”Mutta jos sä olet Reina siellä alla, eikö sun pitäisi olla iloisempi nyt tosta käänteestä? Vai ootko niin harmissasi Reinan puolesta?” Nicole kysyi.
”Tota… Mä en vastannut siihen suudelmaan. Jotenkin mä pysyin siltä osin Reinana. Mä…” Aron ei tiennyt miten selittää asia selkeästi.
”Sä pysyit heterona. Tykkäät nyt tytöistä. Belindasta. Ainakin jonkin aikaa”, Nicole täydensi ilman, että Aronin tarvitsi. Aron nyökkäsi taas pienesti.
”Noh, Reinan ei auta muuta kuin sulatella asia. Sun ei tartte tuntea huonoa omaatuntoa tai jotain, että sinä olisit pilannut jotain. Kun siltä osin ihmiset ei pysty muuttumaan. Mäkin tiedän sen omakohtaisesti. Sille on syynsä, miksi mä olen katsellut Reinaa. Mutta mä tiedän olla tekemättä mitään aloitetta, se ei katsele tyttöjä ja saisi varmaan slaagin. En halua pilata tätä meidän nykyistä olemista sillä. Olisi kiva, että et kerro tätä Reinalle”, Nicole totesi, kirkkain silmin, suoraan Aronia katsoen. Aron tunsi Nicolen sanojen myötä helpotusta, kiitos juuri näin hän ei ollut pilannut mitään, mutta sitten hämmästyi.
”Joo, en kerro, se tosiaan saisi varmaan slaagin ja ajattelisi ihan liikaa. Sillä oli sulattelemista mussa ja Belindassakin. Mutta… Ai jaa. Mä, tai siis Reina on ollut niin ilmeinen Tomasin kanssa, ettei ole huomannut, että sä… Nyt mä punastun”, Aron naurahti kiusaantuneena ja laski katseensa. ”Mäkin ajattelen nyt ihan liikaa. Mutta joo, en kerro.”
”Kiitos. Mutta en olisi susta uskonut, Reinasta siis, että tosiaan innostuit hyppäämään noin äkkiä Belindan syliin”, Nicole tarttui Aronin sanomisiin. Nojautui ehkä vähän lähemmäs.
”Se meni ennemmin toisin päin. Tai siis…” Aron naurahti taas kiusaantuneena, Nicole kallisti päätään suu pienessä hymyssä. ”No… Tietyllä tavalla musta tuntuu paljon vapaammalta. Olen niin kuin naamioitunut. Voin tehdä enemmän asioita, mitä tekee mieli, eikä tarvitse miettiä, mitä muut ajattelee. Kukaan ei tunne mua. Toisaalta se on yksinäistä ja toisaalta… Joo, vapauttavaa”, Aron mietti.
Nyt Nicole tosiaan selkeästi nojautui lähemmäs. ”Tää on tosi kiehtovaa. Nyt kun olen varma, mä näen suussa niin paljon Reinaa, ja jotenkin kirkkaammin. Että sä olisi enemmän Reina kuin Reina itse. Onko se sitä, että sä et pidättäydy niin paljon siitä, mitä haluat sanoa ja tehdä?” Nicole nosti kätensä, ei koskettanut vielä. Aron katseli Nicolea hetken, mietti. Sitten, vaikka Nicole tiesi, tunsi nyt hänet, mitä hänen tarvitsi pelätä tai miettiä? Kunhan vain teki mitä halusi, jos toinenkin halusi. Aron hymyili toispuoleisesti.
”Ehkä.”
”Huolimatta siitä, mitä juuri sanoin… mä olen katsellut myös sua”, Nicole myönsi. Aron nojasi lähemmäs kohti kutsua. Tai kysymystä. Nicolen sormet kävivät Aronin kasvonpiirteillä, jäivät kehystämään silmiä.
Nicolen suudelma oli jotain ihan muuta, kuin mitä Aron oli sinä iltana kokenut. Siinä oli kokemusta ja tarkoitusta molempia, kun aiemmista oli puuttunut se kokemus. Nicolen kädet vaelsivat enemmänkin piirteillä ja iholla. Aron tunsi saavansa luvan samaan.
”Tosta mä tulkitsen, että tää on sulle okei. Mutta selkeyden vuoksi: mä haluan lähinnä kokeilla nyt. En tiedä jatkosta. Tää on uutta mulle, uusi puoli itsellenikin. Onko sulle okei?” Nicole kysyi välissä. Ensimmäistä kertaa sinä iltana, tai oikeastaan ikinä, Nicole kuulosti vähän epävarmalta. Ääni värähti ja oli ohuempi.
”Joo, on okei. Kerro, mitä haluat tehdä ja miten. En pyydä sulta mitään”, Aron valitsi sanansa hitaasti ja rauhallisesti. Aron varoi edelleenkään valehtelemasta. Hän ei pyytäisi. Mutta hän halusi kyllä. Se, mitä oli tapahtunut siellä altaan reunalla, oli tarvinnut keskeyttää. Se oli jäänyt kesken. Mutta Nicolen ei tarvitsisi tietää sitä, nyt kun Aron tiesi, että myös häntä käytetään.
”No, sitten ihan ensimmäisenä sun tarttee lempata mun isoveljen paita”, Nicole vetäytyi kauemmas sanomaan olevinaan vakavana, mutta silmistä näkyi nauru. Aron naurahti ja totteli. Ja sitten tosiaan Nicolen kädet osasivat etsiytyä muuallekin kuin kasvonpiirteille.
”Mä tiedän, että Reinalla on voimaa ja taitoa paiskoa vastustajiaan salilla lattiaan. Mutta suoraan sanoen tiedän sen myös liian nössöksi siihen salin ulkopuolella. Mutta mä oon haaveillut… Mä lupaan sanoa sitten, jos en halua jotain. Mutta en osaa vain jatkuvasti pyytää asioita, vaikka se olisi selkeämpää”, Nicole kertoi.
”Okei. No, sitten testataan vain mihin sun sängyn leveys riittää”, Aron totesi, asetteli kätensä ja jalkansa laskelmoidusti, ja nappasi Nicolen yllättyneen kiljahduksen äkkiä seuraavaan suudelmaan, nyt osat vaihtuneina.
---
Alun perin Reina oli lähtenyt raahustamaan hieman konkaten heti Aronin perään. Jäänyt sitten empimään yläkertaan vieville portaille, että olisiko hänen järkevää kavuta niitä. Sitten ensimmäiset soittimen sävelet saivat Reinan hätkähtämään ja suuntaamaan kohti portaiden vierustan avointa ovea.
”Onko se viulu?” Reina kysyi ovelta yritettyään ensin turhaan nähdä Liamin ohitse.
”Häh? Ai joo, on.”
”Sori”, Reina pahoitteli, kun Liam kääntyi ympäri vähän hätkähtäen. ”Mun olisi pitänyt koputtaa tai jotain. Keskeytin sut”, Reina pahoitteli. Mutta hänestä tuntui siltä kuin sanat olisivat tulleet automaationa. Ei hän oikeasti tuntenut niin. Tuntenut mitään. Reinasta tuntui illan jäljiltä aivan tyhjiin imetyltä.
”Eeei mulla ollut mitään kesken… Mun piti laittaa tämä pois, ja sitten jäin miettimään vielä… Noh, ei mitään”, Liam mutisi vaikuttaen olevan ajatuksissaan.
”Älä keskeytä mun takia. Voin mennä pois”, Reina kiirehti vakuuttamaan.
”Ei tartte. Istu vaikka tohon sängylle, tai tuolille tohon, johonkin kuitenkin, sä olit loukannut jalkasi. Nicole kertoi”, Liam puolestaan kiirehti viittilöimään. Reina nyökkäsi pienesti ja totteli suunnaten kohti ensimmäisenä viittilöityä sänkyä.
Liam alkoi tapailla jotain, minkä Reina etäisesti tunnisti tutuksi. Hän oli kuullut sen jossain. Mieleen tuli Tomas. Tämän luona? Kauan sitten. Jotain Tomasiin liittyvää ja kauan sitten…
”Onko toi jostain pelistä?” Reina kysyi.
”Joo, aika vanhasta. Mä jaksoin käydä viulutunneilla aikoinaan juuri sen verran, että aloin oppia itsenäisesti soittamaan jotain simppeliä”, Liam selitti. ”Ja siihen se jäi. Ihan hyvä, ei meillä muutenkaan olisi pian ollut sitten varaa. Mutta siis joo ei, ei tullut viuluvirtuoosia minusta”, mies naurahti sitten, kun lyhyt yksinkertainen melodia päättyi. Reina tunnisti, että se alkaisi sitten vain alusta uudestaan.
”Mikä susta sitten tuli? Mitä sä teet?” Reina kysyi. Hän ei jaksanut miettiä, mitä olisi sopivaa sanoa tai tehdä.
”Noh, sitä sun tätä mitä saan käsiini… Korjaan kaikennäköistä missä on moottori. Ainakin simppelit asiat. Mulla on pieni paja yhdessä autotallissa. Mutta se ei riitä, haalin vuoroja baareista. Lähinnä niitä irtoaa, kun vakkarina oleva kaveri ei ole pääsemässä ja vinkkaa mut tilalle. Ja yks talkkarina oleva kaveri on ottanut mua joillekin keikoille mukaan rassaamaan kiinteistötekniikkaa, mutta se on aika uutta vielä. Ihan mielenkiintoista tosin, kun vaan siinäkin ois enemmän keikkaa”, Liam luetteli samalla, kun soittamisen sijaan keskittyi hetkeksi ilmeisesti tarkastelemaan viulun nauhojen kuntoa. Vai olivatko ne viulun kieliä? Se kuulosti Reinasta oikeammalta.
”Mitä itse ajattelit alkaa tekemään koulun jälkeen? Lähdetkö täältä?” Liam kysyi, kun oli ollut tovi hiljaisuutta – tai siis puhumattomuutta, Liam näppäili viulun kieliä niitä testatessaan.
”Mä en yhtään tiedä. Ja se ahdistaa”, Reina huokaisi.
”En mäkään olisi osannut vielä pari vuotta sitten vastata tohon kysymykseen. En osaa ehkä vieläkään. Mutta riittää, että tietää missä on hyvä, ja mitä tykkää tehdä, niin kyllä se kantaa. Ainakin melko hyvin”, Liam vastasi.
”Mä en tiedä sitäkään. Tai en ole miettinyt. Tai… En tiedä”, Reina huokaisi entistä raskaammin.
”No… Ainakin sä tykkäät käydä salilla. Ja tykkäät siitä paikasta. Siellähän me ollaan taidettu törmätä eniten viime aikoina”, Liam mietti. Viulusta alkoi soida taas musiikkia. Nyt jotain rauhallista ja hidastempoista. Reina tunnisti sen pelimusiikiksi, mutta ei oikeasti tiennyt, mikä kappale oli kyseessä.
”Joo. Niin tykkään”, Reina säesti. ”Mutta ei siitä mitään palkkaa saa.”
”Dan tykkää. Ja käy. Ja saa palkkaa”, Liam totesi.
”Mutta… En mä tiedä, kai Danilla on joku koulutus, mitä mulla ei ole.”
”Onko?”
”En tiedä, en ole kysynyt. Ja jos on niin… Mä en tiedä haluanko…”
”Sä tykkäät myös tästä paikasta niin paljon, että et haluaisi lähteä opiskelemaan muualle”, Liam totesi, ei kysynyt.
”...joo. Niin se on. En halua lähteä.” Reina ei saanut liikaa aikaa miettiä vastaustensa välissä, Liam puhui nopeasti. Ja viimeisen toteamuksen jälkeen jokin Reinan sisällä rauhoittui, jokin jatkuva puristus lakkasi.
”Mä en halua lähteä minnekään”, Reina toisti hitaammin ja hiljaisemmin. Mutta niin, että Liam yhä kuuli.
”Joo. Toi kuulosta hyvältä lähtökohdalta miettiä sun oma suunta”, Liam nyökkäsi. Sitten hän kokeili ilmeisesti parin eri kappaleen alkua, mutta vaihtoi nopeasti toiseen. Vähän kuin olisi käynyt soittolistaa läpi.
”Ootko sä jutellut näin aiemminkin ihmisten kanssa?” Reina sitten keksi kysyä. Jutustelu vaikutti Liamille täysin luontevalta. Hän oli jotenkin sopivan kiinnostunut lähes täysin vieraan ihmisen mietteistä.
”Nooh… Baaritiskit tuppaavat olemaan vähän sellaisia paikkoja, että tulee puhuttua. Tai lähinnä kuunneltua”, Liam totesi nyt vähän kierrellen, kohensi otettaan viulusta, ja lähti soittamaan vähän reippaampaa kappaletta otsa kurtussa. Reina ei voinut sanoa olevansa musiikissa taitaja, mutta kuulosti, että paljon meni soitossa väärin.
Sitten soitto lähti luistamaan. Helpompi tai tutumpi kohta. Reina mietti, että odottaa sen loppuun, ennen kuin kiittää Liamia avartavasta juttuseurasta. Liam näytti tykkäävään sen kohdan soittamisesta, ilme nyt rennompana, eikä Reina halunnut keskeyttää. Reina odotti. Ja tunsi olonsa rauhallisemmaksi, rennommaksi, kuin aikoihin. Siinä oli nyt hyvä olla.
”Jos sopii ottaa puheeksi sen jatkon. Haluatko tavata uudestaan vielä näin?” Aron oli tehnyt aloitteen jatkosta samalla kun katseli Nicolea käsittelemässä tukkaansa. Hän kyllä kaipaisi sitä kaiken kloonina tasapainoilun ja kireyden vastapainoksi.
”Joo, tykkäsin. Tykkään. En tosin hae sitoutumista tai vaadi sitä, jos se on okei?” Aron nyökkäsi välissä. ”Kiva. Voit jäädä tänne nukkumaan, jos haluat, keksin kyllä sulle tilaa. Tykkäsin tosiaan…” Nicole vastasi sanoin vähän haaveilevaan äänensävyyn, ja sitten vielä teoin. Jätti kiireesti puuhansa kesken, vaikka toinen puoli tukasta oli kerätty nutturalle ja toinen roikkui vielä vapaana. Se oli niin lämmintä ja kutsuvaa, että Aronin oli vaikea ajatella mitään muuta kuin Nicolen syliä ja huulia.
”Tota… Kiitos, mutta mun tarttee varmaan etsiä Reina niin mä jätän sut vielä laittautumaan, jos käy”, Aron sitten pyysi irrottautuessaan. ”Tai itse asiassa mä luulen, että Reina tarvitsee mua, eli että ei olisi yksin yöllä...”
”Joo, ymmärrän, teille tapahtui kaikenlaista”, Nicole lupasi kepeästi, ja käsiään välissä laskematta jatkoi tukkansa laittamista. Aron huokaisi pienesti. Tässä huoneessa kaiken pienessä ajassa tapahtuneen jälkeen olisi voinut tuntua kireältä, kiusalliselta. Mutta Nicole käyttäytyi kuin he olisivat pelanneet erän ristinollaa. Melko tuttavallista sellaista tosin.
Aron ehti vasta juuri miettiä, että missä ihmeessä Reina oli, ja miten tämä oli malttanut hengata itsekseen niin kauan (Aron oli menettänyt ajan tajun, mutta kyllä sitä oli täytynyt kulua), kun Liamin ”pst, Aron” kiinnitti hänen huomionsa.
Liam oli lähes kuiskannut, ja viittilöi Aronin luokseen ilman lisäsanoja. Samaa tyyliä noudattaen Aron käveli askeleensa hiljaa asetellen ilmeisesti Liamin huoneeseen.
”...Oho”, Aronilta pääsi hiljaiseen ääneen. Hän ei ollut mitenkään olettanut, että sellainen näky odottaisi häntä Liamin huoneessa. Reina nukkui seinää vasten lysähtäneenä, ilmeisen epämukavassa asennossa, mutta kuitenkin levollisen oloisena. Levollisempana, kuin Aron oli aikoihin nähnyt.
”Ajattelin, että jos sä kuitenkin herättäisit Reinan ennemmin kuin mä. Mutta mä voin auttaa sitten, jos Reinan on yhä vaikea kävellä, te kun konkkasitte jo pitkän matkan tänne”, Liam puhui nyt lähemmäs tavallisella äänellä. Ehkä lähinnä tämä oli odottanut, että Reinan ei tarvitsisi herätä vieraassa paikassa ilman Aronia.
”Aron?” Reina kutsuikin unisesti mumisten ennen kuin Aron ehti vastata Liamille.
”Joo. Huomenta iltaa. Tai yötä. Me nukutaan varmaan kuitenkin muualla”, Aron jutusteli Reinalle pehmeästi, tarkkailen tätä. Reina hymyili pienesti unisesti, ei huolissaan tai nolostuneena tai mitään. Aron vastasi nopeasti hymyyn ja katsoi sitten Liamia epävarmana. Myös Liam hymyili. Heidän vierailunsa, yöpymisensä, oli sujunut vähintäänkin erikoisesti tähän asti. Mutta kukaan ei vaikuttanut pistävän pahakseen.
”Joo, olkkarissa on ihan hyvä vuodesohva. Mä voin Reina ensin auttaa sut sinne, niin voidaan sitten Aronin kanssa ottaa se esille”, Liam lupasi ja asteli Reinan luokse. Reina katseli unisen hölmistyneenä Liamia, lyhyesti Aronia, mutta tarttui sitten Liamin ojennettuun käsivarteen.
”...Oho, no toi ei ihan toimi”, Aron naurahti, kun Liam nousi ylös, ja oli niin pitkä, että hänestä ei ollut Reinalle konkkaustueksi. Mutta Reina taas oli niin vahva, että jäi sitten vain roikkumaan ilmaan.
”Näköjään ei. No jos kuitenkin… Sori sori”, Liam ensin naurahti, mutta kun yritti laskea Reinan alas, tämä sihahti kivusta. Käyttämättömänä nilkka oli tainnut mennä aremmaksi.
”Ei sattunut pahasti. Mutta… Aron, tuu tänne ja auta virnuilun sijaan jooko”, Reina pyysi kireästi. Varoi nyt katsomasta Liamia. Punastui ehkä vähän. Taisi ainakin herätä kunnolla. Reina vaihtoi kantajaa sulavasti kuin epämuotoinen perunasäkki.
”Kuinka paha sä luulet ton nilkan olevan?” Aron ähkäisi kunhan sai varmasti hyvän otteen Reinasta. Ei hän ajatellut sen olevan paha, Reina sai käyteltyä sitä niin hyvin tullessa. Mutta hänen täytyi sanoa jotain, ettei olisi alkanut vinoilla kenenkään kustannuksella sen sijaan. Monta kaskua oli kielenpäällä, mutta nyt ei ollut niiden aika. Aron syytti mielessään Nicolea, tällä oli jokin estot vapauttava vaikutus.
”Joo, hyvä, mä tästä meenkin sohvaan… Laittamaan sohvaa”, Liam ilmoitti takellellen, ja asteli olohuoneeseen.
”Kiitti Liam”, Reina huusi hätäisesti Liamin perään kuin olisi meinannut unohtaa jotain. ”Niin ja se nilkka, ei se ole pahemmaksi mennyt ainakaan. Unohdin vain vähän, miten nihkeältä se tuntui”, Reina ilmoitti tunnustelunsa ja pyöritteli vähän molempia nilkkojaan.
”No hyvä. Katsotaan sitten aamulla, käveletkö sä täältä kotiin vai mitenkä.”
”Joo, mutta nyt olohuoneeseen on vain lyhyt matka niin…” Reina yritti lähteä laskeutumaan Aronin sylistä.
”Mutta nyt sä et kävele tänään enää ollenkaan. Lepoa”, Aron käski, veti Reinan tiukemmasti vasten itseään, ja alkoi ottaa pitkiä askeleita kohti sitä olohuonetta. Sieltä kuului sekä Nicolen että Liamin ääniä, sisarukset tuntuivat avaavan vuodesohvan esille ilmeisen tottuneesti.
Matka oli niin lyhyt, että Reina ei ehtinyt protestoimaan, ennen kuin hänet jo laskettiin valmiille pedille. Kuinka kutsuva se olikaan kaikesta narinasta ja kovien vietereiden tuikkimisesta huolimatta.
Aron kiitti Liamia vielä avusta. Liam nyökkäsi vähän vaivaantuneena, mutta kun tämä oli palannut huoneeseensa, ei kulunut kauan, kun jo kuului vaimea kuorsaus. Liamia illan tai alkuyön tapahtumat eivät näyttäneet sen kummemmin painavan. Tai sitten tämä vain oli todella väsynyt.
Yläkerrasta kuului sen sijaan vielä tovi askeleita ja ovien avautumista ja sulkeutumista. Aron saattoi kuvitella, että todellisuuden nyrjähtäminen ehkäisisi levollisesti yöpuulle asettumista itse kullakin. Vaikka olisi niinkin kylmäpäinen ja suoraviivainen kuin Nicole. Tai sitten tuo oli tavallista Nicolelle. Ei Aron Nicolea tuntenut.
Sillä aikaa Reina oli vihdoin päässyt vilkaisemaan kelloa. Sehän oli vaikka mitä, hän oli nukkunut hyvän tovin. Mitä Aron oli sillä aikaa tehnyt, ja missä?
”Aron?” Reina kutsui, kun Aron mietti, olisiko hänen pitänyt käydä vielä juttelemassa Nicolelle. Aron käänsi selkänsä portaille.
”Mitä sä puuhasit sillä aikaa kun mä torkuin?” Reina kysyi kiertelemättä.
Aron istahti sängyn reunalle syvään huokaisten. Niin no joo tietenkin, kai hänen täytyisi Reinalle joskus kertoa, mitenkä olisi vaikka heti. Ja lisää lokaa niskaan, joka oli saanut kantaa kyllä nyt jo ihan tarpeeksi.
”Nicolea puuhasin. Niin ja ennen kuin kauhistelet sitä, niin lisään soppaan vielä mausteen, että Nicole arvasi meidän olevan klooneja, ja kysyi siitä suoraan, ja mä myönsin että joo, Reina kakkonen tässä hyvää iltaa. Ja sitten me… Niin”, Aron lasketteli tulemaan. Reina veti henkeä terävästi, ja sitten pidätti sitä. Aron saattoi melkein kuulla rattaiden raksutuksen tämän päässä. Mitä tämä tarkoittaisi. Kuka, ketkä kaikki muut alkaisivat arvata. Miten monta korttitaloa tässä yhdessä illassa oli luhistunut. Miten siitä voisi syyttää Aronia jotenkin. Ja Aron toivoi Reinan menevän kloonisalaisuuden paljastumisesta tarpeeksi jumiin, jotta tämä ei kyselisi enempää Aronin ja Nicolen kanssakäymisistä. Voi jehna.
”Vittu mikä ilta, kaikki on ihan sotkussa nyt...” Aron huokaisi perään, ennen kuin Reina ehti sanoa mitään.
”Hei, ei tarvitse olla noin maansa myynyt. Me keksitään taas jotain kyllä. Yritetään ajatella näitä sotkuja jotenkin positiivisen kautta, ennemmin käänteinä”, Reina pyysi, tai lähinnä kysyi lopuksi. Laski kätensä ensin Aronin käsivarrelle rohkaisevasti, mutta sitten itsekin takertui siihen tukea kaivaten.
”Aa, okei…” Aron totesi yllättyneenä. Ehkä Reina ei ollutkaan hänelle vihainen enää. Tai suuttuisi nyt uusista käänteistä.
”Ootko sä nyt Nicolen kanssa yhdessä?” Reina kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua.
”En… En sillä tavalla, kuin sä ehkä ajattelet että joko ollaan tai ei olla. Mutta me saatetaan tavata vielä lisää”, Aron kertoi.
”Ai jaa… Kyllä sä vielä jonkun pysyvän löydät. Jos haluat”, Reina vastasi. Aronista Reina kuulosti ihmeen rauhalliselta. Tai oikeastaan aika raukealta. Tämä taisi olla todella väsynyt. Ei riittänyt energiaa hermoiluun ja yliajattelemiseen enää.
”Joo. Mä en tiedä… Mutta joo, niin varmaan”, Aron päätyi miettimään ääneen. Hän mietti, pitäisikö sanoa jotain lisää vielä. Että ei hän ehkä osaisi mitään pysyvää haluta tai kaivata. Se ei tuntuisi oikealta, jos hän joku päivä yhtäkkiä katoaisi. Se tuntui mahdolliselta. Ja siinä miettiessä Reinan nojaaminen Aronia vasten kävi raskaammaksi.
”Jos nyt vain yritetään nukkua”, Aron päätyi vain toteamaan. Reinan tuskin tarvitsisi paljon yrittää.
***
”Äiti palaa kohta yövuorosta niin se voi heittää sitten teidän autolla kotiin. Jos Reinan on vielä hankala kävellä”, Nicole lupasi, painottaen viimeistä lausetta. Aron siis oletti, että tuo kyyti ei olisi tarjolla kovin suopeasti. Arvatenkin, jos toinen on palaamassa yötöistä.
”Joo kiitos tarjouksesta, mutta mä uskon, että pärjätään. Kiitosta vaan yösijasta, aamupalasta, kaikesta…” Aron totesi epävarmana. Olisi kiva lähteä mahdollisimman nopeasti Nicolea vaivaamasta. Ja yö oli jäänyt lyhyeksi, olisi kiva päästä kotiin nukkumaan lisää. Mutta Reina oli kadonnut jonnekin.
”Jos sitä nyt voi aamupalaksi kutsua, kuiva leipäsiivu per nuppi tai jotain”, Nicole hymähti ja pyyhkäisi kädellään kepeästi. ”Teillä on varmaan nyt kiire kotiin. Mutta jos tulee joku sopiva väli, musta olisi tosi kiinnostava kuulla, mitä kaikkea te ootte ideoineet ja säätäneet, jotta sä olet kloonina pystynyt solahtamaan tänne. Virallisuuksien kiemuroiden taklaaminen ja kaikkea”, Nicole pyysi kiinnostuneena.
”Öö, toki, vaikka ei me kyllä olla ihan kaikkea taklattukaan, asia kerrallaan…” Aron vastasi poissaolevana. Missä ihmeessä Reina oli? Kun Liam oli myös jo lähtenyt sinne jonnekin verstaalle tai pajalle ennen muiden heräämistä, Nicole oli kertonut.
Reina hätkähti, kun kuuli Aronin kutsuvan häntä. Reina oli tainnut unohtua Liamin tyhjään huoneeseen pidemmäksi aikaa kuin aikoi. Reinasta tuntui siltä kuin jotain puuttuisi tai olisi unohtunut. Ennen kaikkea hän toivoi, että olisi saanut jutella aamulla vielä Liamin kanssa. Ihan vain jostakin. Eilen oli ollut niin helppo ja vapaa olla. Nicolelta lainaksi saamastaan hupparista huolimatta Reinaa palelsi.
Ehkä kuitenkin juuri Liamin kanssa jutustelun sijaan Reina yritti keksiä mitä tahansa, mikä viivyttäisi kotiin paluuta ja kaikenlaisten sotkujen palauttamista mieleen? Muuten Reina ei olisi ehkä malttanut kulkea tarpeeksi rauhallista tahtia nilkkansa kannalta, mutta nyt askeleet tuntuivat raskailta.
”Mitäköhän kello mahtaa olla? Meillä oli aika rauhallinen tahti. Mikä oli hyvä juttu sinänsä…” Aron mietti kotioven nurkilla. Aurinko oli noussut matkana aikana paljon ylemmäs.
”Se on… Hemmetti. Säkään et ole tainnut vilkaista kännykkää toviin”, Reina henkäisi kaivettuaan kännykän esiin kelloa varten.
”Mä… Siitä loppui akku, ja se varoitti eilen kastuneensa. Sattuneesta syystä. Niin en ole uskaltanut ladata vielä, vaikka olisi löytynyt laturi lainaan”, Aron selitti. ”Miten niin, mikä on pielessä?”
”Mulleon tullut miljoona soittoa ja viestiä kaikilta. Ne kysyy onko mut kidnapattu. Siis oikeasti”, Reina mutisi huultaan purren.
”Me ei kyllä kerrottu kenellekään mihin mentiin….” Aron muisteli vaivaantuneena. Samalla hän ajatteli, että hänen kännykässään tuskin olisi vastaavaa huoliviestien tulvaa hänen peräänsä. Paitsi korkeintaan, että tiedätkö missä Reina on. Mutta sen ääneen purnaaminen ei auttaisi tai toisi iloa juuri nyt.
”Sierralta on tullut kaikkein eniten. Ilmeisesti isä, Rosanna on kyselleet ja soitelleet paljon sille, kun eivät ole saaneet minua kiinni… Sierra sanoo ottaneensa kaikki meiltä jääneet tavarat kotiinsa lähtiessään. Mä vastaan nyt ensin sille ja kiitän sitä ja pahoittelen ja… Voi itku”, Reina mutisi samalla kun räpelsi nopeasti viestiä.
”Entä porukat?” Aron kysyi.
”Eiköhän ne ole tuolla hereillä vastaanottoparaatina”, Reina huokaisi synkeästi. Hän kuulosti sekä turhautuneelta että pelokkaalta.
”Ne on varmasti vain huolissaan, ei vihaisia. Tai lähinnä huolissaan”, Aron yritti vakuuttaa Reinalle. Reina pudisti pienesti päätään ja raahusti vastentahtoisesti Aronin edellä kohti kotiovea.
”Sanoinhan”, Reina ehti sihahtaa Aronille, ennen kuin heidät huomattiin ulko-oven takana ja käytännössä talutettiin sisälle, Rosanna sai toisen kätensä Reinan hartioiden ympärille ja toisen kämmenen Aronin yläselälle niskan alapuolelle.
”Missä ihmeessä te olette olleet koko yön, ettekä ole viitsineet mitään kautta kenellekään kertoa missään vaiheessa?” Rosanna räksytti ääni käheänä. Reina tunnisti siitä ja sojottavista hiuksista, läpitunkevasta katseesta, että Rosannan oli täytynyt valvoa koko yö heidän peräänsä vauhkoten. Isä ja Ramona näyttivät myös valvoneen, mutta ennemmin voipuneilta kuin Rosannan tapaan ylikierroksilla kiehuvalta.
”Teillä molemmilla on kännykät, eikö olekin?” isä ihmetteli pettyneen kuuloisena. Ramona meinasi sanoa jotain, mutta pudisti sitten ääneti päätään. Myös tämän tukka sojotti. Harvinaisesti kokonaan auki.
”Multa loppui akku…” Aron ensimmäisenä mutisi.
”Sinun idea tämä tietenkin oli, Aron”, Rosanna keskittyikin sitten moittimaan pelkästään Aronia. Aron kavahti yllättyneenä kauemmas. ”Mikä idea?” hän kysyi vähän hölmistyneenä.
”Sanopa sinä se. Reina ei ole ikinä ennen tehnyt mitään tällaista katoamistemppua. Ei itsekseen tai kenenkään muun kanssa. Ja sitten sinä ilmestyt tyhjästä tähän taloon ja, ja…” Rosanna puhkui nenästään ilmaa. Se olisi voinut olla huvittavaa, ellei Rosanna olisi näyttänyt niin raivostuneelta.
”Rosanna, ei ole reilua syyttää yksin Aronia”, Reina ynähti hämmentyneenä. Rosanna oli todella vihainen Aronille. Reinasta tuntui ensimmäistä kertaa tosissaan pahalta hänen oma draamailunsa. Sen takia tässä sopassa oltiin. Hänen olisi pitänyt pystyä sanomaan Aronille okei tämän kertoessa Tomasista, ja he olisivat astelleet yhdessä kaksosten taloon, ja ilta olisi sujunut niin kuin suunniteltu. Mutta Reina oli rynnännyt toiseen suuntaan.
”Olitte siis kuitenkin kahdestaan, että Reina ei ollut yksin? Se on hyvä kuulla”, isä onnistui tarttumaan johonkin myönteiseen seikkaan.
”Ei oltu edes kaksin. Me oltiin Nicolen luona yötä. Ja multa loppui kännykästä akku, ja Reina ei vain muistanut katsoa omaansa”, Aron selitti hitaasti. Hän yritti samalla keksiä jotain lieventäviä asianhaaroja, mutta niitä ei oikein ollut, eikä valehtelusta olisi mitään iloa. Kunpa tämä kuulustelu olisi pian ohi eikä ketään kiinnostaisi kaivella kaikkia taustoja. Koko sotkun selittäminen olisi niin vaivalloista. Aronia väsytti, hän halusi vain käpertyä jonnekin yksin rauhassa nukkumaan.
”Nicolen luona?” Ramona toisti pöyristyneen oloisena. Näytti saavan nyt puhtia ärtyä. Ai niin, niillä oli ollut jotain ihme kiemuroita aikanaan, ensin hyvää kaveria, mutta eivät tulleet oikein toimeen nykyään.
”Niin, kun Reinan nilkka nyrjähti ja se ei voinut kävellä koko matkaa kotiin”, Aron huokaisi. Reina irvisti pienesti itsekseen jo valmiiksi. Aron puhui sen kuuloisesti, että hänkin varmaan arvasi, mitä tuleman piti, mutta ei keksinyt, miten välttääkään sitä.
Aron sai kuulla vielä lisää kunniansa Rosannalta. Moitteita isältä. Jotenkin Nicolen piikittelyksi kääntyviä toruja Ramonalta. Reina ei osannut muuta kuin kuunnella pahoillaan. Kaikki olivat olleet hänestä todella huolissaan. Se huoli purkaantui nyt Aroniin, ja niin kiivaalla tahdilla, ettei Reina keksinyt mitään puolustusta mihinkään väliin. Aron näytti aika pian tuijottavan jonnekin Rosannan läpi kuin olisi jossain muualla ja nyökkäili kaikelle pienesti.
”Meillä jäi vähän yö lyhyeksi, ja lisää uni ja lepo tekisi hyvää varmaan mun nilkallekin”, Reina lopulta keksi ja veti Aronin mukanaan kädestä.
Olohuoneesta kuului sen jälkeen vielä ilotonta mutinaa ja päivittelyä, ennen kuin kaikki tahoillaan hakeutuivat paikkailemaan lyhyeksi tai olemattomaksi jääneitä yöunia. Yläkerrasta ei sen sijaan Reinan ja Aronin jäljiltä kuulunut enää mitään, kun nämä sammuivat heti vaakatasoon päästyään.
]]>
Hupskeikkaa melkein päätyi tarinaan tämä kuva. Kunnes huomasin oho vänkyrä käsi.
”Joo, kuulostaa kivalta idealta ja Sierra ja Reina pääsivätkin jo hyvin vauhtiin. Me voidaan siirtää sitä miittinkiä sun ja Emilin kanssa kyllä toiselle päivälle. Ei se ollutkaan kuin sellainen suunnilleen ex tempore hengailu”, Tomas sanoi Jonakselle.
